Lemmy Kilmisterin kuolema ei juurikaan koskettanut tai yllättänyt. En vähättele todellisten fanien menetystä, kunhan totean tosiasian. Elintavat olivat tiedossa.
Minulle Lemmy oli hahmo, jopa Keith Rickhardsia (hengissä vielä tätä kirjoitettaessa, muuten!) arkkityyppisempi arkkityyppi; rokkänroll-karikatyyri ja ilmiö samassa kategoriassa kuin Gene Simmonsin kieli.
Lemmystä parhaiten mieleeni on jäänyt 80-luvun uutinen, jota Suosikki levitti Suomeen, jonka mukaan halusiko nyt Lemmy Samantha Foxin (lausutaan Samantha) vai Samantha Lemmyn. Nuorisolle tiedoksi, että Samantha Fox oli ensimmäisiä rinnanmitalla breikanneita pop-tähtiä, joka lanseerasi kyseenalaiset revityt farkut, joista pakarat vilkkuivat. Ymmärrettävästi hän saavutti miesten suosion.
Myöhemmin Samantha paljasti yksityiselämässään innostuvansa enemmän naisista kuin miehistä, mikä saattoi olla Samanthan kuvilla huoneensa seinät tapetoinneille 80-luvun nuorille heteromiehille kolaus.
Sosiaalisessa mediassa julkkisten kuolemilla retostelu ärsyttää, kuten ärsyttää kaikki sellainen, mitä tulee liian kanssa ja joka tuutista.
RIP on yleisyydessään ja mielikuvituksettomuudessaan tietenkin kaikista ärsyttävin kommentti.
Säästääkseni Facebook-kavereitteni ja Twitter-seuraajieni hermoja, kerron omat tunnelmani täällä blogissa, jolloin ihminen voi päättää lukeeko vai onko lukematta:
Tapasin ystävättäriä, entisiä opiskelukavereita, baarissa viime perjantaina. Jäätyämme kahden yhden heistä kanssa, hän vakavoitui ja huudahti, että ”no, sulla on ollut rankka viikko!”.
Jäin tuijottamaan, sillä emme olleet viikon aikana puheissa, ja muutenkin edellinen viikko oli ollut mielestäni rankempi, jolloin hän selvensi, että ”no ensin kuoli Bowie, ja sitten vielä Alan Rickman”.
Myönnettävä on, että tällä kertaa tunnettujen ihmisten yllättävät kuolemat olivat aiheuttaneet minussa liikehdintää. Lämmittää, kun ystäväpiirissä on vanhoja ystäviä, jotka tuntevat sinut niin hyvin, että älyävät tuollaiset yksityiskohdat ja osaavat sympatisoida elämäsi vastoinkäymisiä!
Edellinen vastaava kokemus oli asuessani 90-luvun loppupuoliskolla kolmen hengen kimppakämpässä yhteisössä, kun peräkkäin kuolivat Jacques Cousteau ja James Stewart. Minä olin Jimmy Stewartin fani, kämppis Cousteaun. Meillä oli vähän aikaa suruviikot.
Viime viikko oli sitäkin ravistelevampi. Stewarthan oli kuollessaan vanha äijä.
Epäröin käyttää verbiä ”järkyttyä” ihmisten, joita en tuntenut, Bowien ja Alan Rickmanin, kuolemasta.
Yleensä tuntemattomia ihmisiä pitää kuolla paljon ja yllättäen, jotta järkyttyy. Mielellään länsimaisia, mutta tästä pitää lähtökohtaisesti media huolen. Kaukaisemmat tragediat eivät ymmärrettävästi ylitä uutiskynnystä, medialla on omat tavoitteensa ja on luonnollista, että mitä kulttuurisesti kauempana meistä joku on, sitä vaikeampi asiaa on ymmärtää ja sitä vähemmän asia suurta yleisöä kiinnostaa.
(Kuuntelen kirjoittaessani Ylen aamu-tv:n uutisia, jossa kerrotaan israelilaisnaisen kuolleen Länsirannalla palestiinalaisen puukosta ja vastaavia puukotuksia tehdyn ”syksystä lähtien” 27, ja palestiinalaisten väkivaltaisia kuolemia olevan samalta ajalta 150. Tulee mieleen nousisiko palestiinalaisnaisen väkivaltainen kuolema vastaavasti uutiseksi Suomessa, jos Hollywoodin studioiden ohjaksissa ja elokuvien tuottajina olisivat historiallisesti olleet arabi-, eikä juutalaissuvut. Tai jos Hollywoodia ei olisi, mikä nyt on lähes mahdoton ajatusleikki rajoittuneelle mielikuvitukselleni.)
Nämä kaksi, hiljattain 69-vuotiaana yllättäen syöpään (joiden laatua ei ole vielä julkisuudessa spesifioitu) kuollutta taiteilijaa nyt sattuivat olemaan alansa huippuja ja ihailemiani ihmisiä, joten ymmärrän tällä kertaa paremmin surun ilmaukset somessa.
En tiedä kenen copyright on ”69 is the new 27”, mutta pidän siitä. Se kiteyttää hyvin useita aikamme ilmiöitä, kuten länsimaissa pidentyneen nuoruuden ja eliniän odotteen, ennenaikaiset kuolemat ja julkisuuden. Isänikin kuoli yllättäen 69-vuotiaana joku vuosi sitten. Julkkisten kuolemien hopeareunus lieneekin siinä, että parhaassa tapauksessa ne aiheuttavat suhteellisen vaarattomalla tavalla memento mori -reaktion yleisössä ja saavat ehkä jonkun hetkellisesti yrittämään elää tässä päivässä, paremmin ja enemmän.
Oletan, vaikka en muista, löytäneeni Bowien Ashes to ashesin ja Scary Monsters–levyn aikoihin.
Suosikkejani olivat kuitenkin Hunky dory, Ziggy Stardust ja Space Oddity. Kuuntelin paljon myös Station to station, Man who sold the world, Young Americans ja Diamond Dogs -levyjä. Tärkein oli kuitenkin Ziggy Stardust. Osaan aika monta sen biisiä edelleen ulkoa. Five years kappaleen lyriikka, sen dystopian maalailu, iski jotenkin erityisen kovaa teini-iässä. Bowiessa muuten erityisen positiivista oli se, että nuorena, kun osasin vain kouluenglantia, hänen artikulaationsa oli poikkeuksellisen hyvä ja ymmärrettävä. Sanoista sai aina selvän. Lauluääni on muutenkin Bowien osaamisalue, johon on ehkä kiinnitetty vähemmän huomiota kuin se ansaitsisi. Bowie on pop-laulajana taitava ja ääni on hyvin miellyttävä.
Heroes oli merkittävä lähinnä siksi, että kappaleen soidessa meni neitsyys, ja tuolloin olin lähinnä sitä mieltä, että oli jo aikakin. Muuten en innostunut Brian Eno-Berliini-huumehöyry-tuotannosta sen kummemmin, vaikka yritin. Erityisesti Lown kakkospuoli meni yli hilseen.
Kuuntelin myös varhaisempaa folk-Bowieta ajalta ennen suuren yleisön suosiota.
Näin Bowien vain kerran Serious Moonlight-kiertueella Ullevilla Göteborgissa 16-vuotiaana, vuosi taisi olla 1983. En muista keikasta mitään, mutta matka oli hauska ja paluumatkalla laivalla paistoi aurinko.
Hector kertoi Bowien Aladdin Sane-Ziggy -vaiheen vaikuttaneen mm. omaan hiustyyliinsä. Minä otin vaikutteita tyylikkäämpänä pitämästäni hyvin leikattu kuohkea ja lyhyt blondi ja ukkohousut -tyylistä. Biisit saattoivat olla huonompia, mutta lookki parempi.
Bowien levyjä en sitten enää Tonightin jälkeen ostanutkaan, enkä itse asiassa ostanut sitäkään. Pidin sitä aivan kurana, mitä se suuressa määrin olikin, mutta sain sen joululahjaksi vaihto-oppilasvuonna amerikkojen Yhdysvalloissa, C-kasettina, muuten! Oikein sukassa takan reunuksella.
Esitin ilahtunutta, vaikka oikeasti minua ilahdutti enemmän Amerikan veljen antama complete Kinks -kokoelma.
En ollut kauheasti perustanut Let´s Dancestäkään, toivoin Bowielta ryhtiliikettä, ja petyin.
Sen jälkeen kuulin mitä kuulin ja etsin mitä etsin, milloin radiossa kuulemani perusteella vaikutti tarpeelliselta hankkia lisätietoa ja kuunnella levyiltä muitakin kuin hittibiisi.
En tosin ostanut juuri levyjä muutenkaan.
Musiikin kuluttaminen rajoittuu kohdallani siihen, että ostan kerran 10 vuodessa uuden vinyylisoittimen voidakseni kuunnella vanhoja vinyyleitä halutessani. Se päivä ei ole vielä koittanut.
Blackstar vaikuttaa hienolta, ja Lazarus-video on karmaisevan upea.
Blackstar ohitti kuulemma juuri Adelen jenkkilistoilla, päästen ensimmäistä kertaa albumiykköseksi. Jenkeissä nyt on noissa musiikin päivänpolttavuusasioissa menty aina ihan omassa tahdissa, mutta kiva että ovat löytäneet sitten viimein Bowienkin.
Alan Rickman oli viimeisen 25 vuoden aikana minulle Bowieta läheisempi, vaikkakin viime aikoina lähinnä Harry Pottereissa nähty, kuten muukin brittinäyttelijöiden aatelisto.
Miehessä ensimmäisenä kiinnittyy huomio hunajaiseen ääneen, josta Benedict Cumberbatch lienee saanut kimmokkeen siirtyä tenorista baritoniksi (ellei syynä ole poikkeuksellisen myöhäinen äänenmurros). Benedictistä sinänsä ei mitään pahaa sanottavaa, vaikkakaan lontoolaisen Barbican teatterin Hamletissa jonka näin NTlive-leffaesityksenä, hän ei loistanut. Olen ehkä nähnyt liian monta korkeatasoista Hamletia ja kriteerini ovat kovat, mutta silti olin himpun verran pettynyt. Tänä vuonnahan näemme Benedictin BBC:n Ontto kruunu -sarjassa Richard III:n, Shakespearen ehdottomasti makeimman kuninkaan roolissa. Katsotaan, miten äijän käy. Odotan Ontto Kruunu – sarjan jatkoa muutenkin kovasti, edelliset osat olivat lähes epäinhimillisen hienoja. Onneksi Yle on ostanut sen.
Takaisin Alaniin: Rakastuin häneen ei-kovin-kummoisessa brittielokuvassa Close my eyes, jossa hänellä oli sivuosan- sinänsä helppo – tehtävä näytellä suohon pökkelömäinen ja tylsä Clive Owen. (Onhan Clivella hienot, vaaleat, silmät mutta silti: krooh pyyh.)
Olin toki nähnyt Die Hardin, ja tavallaan ymmärrän Hans Gruberin konnanrooliin liittyvän hehkutuksen, mutta sitä pidin vain kelpo roolisuorituksena, enkä siinä vaiheessa vielä jäänyt seurailemaan Rickmanin tekemisiä.
Rickman oli mukamas-insestisestä sisarusten välisestä rakkaussuhteesta kertovan Close my eyes -leffan petetty aviomies ja nice guy ja teki roolin niin hyvin, että pidin häntä siitä lähtien aikuisena, kypsänä, viisaana ja kaikin tavoin ihailtavana ihmisenä.
Minulla ei ole ollut sen jälkeen syytä muuttaa mielipidettäni. Luonnenäyttelijä, joka tekee hyviksen roolin mieleen jäävästi, on huomattavasti kovempi kuin näyttelijä, joka tekee pelkkiä pahiksia mieleen jäävästi.
Järki ja tunteet -elokuvassa (joka on siis muutenkin kaikin puolin lähes täydellinen ja muutenkin ihana) hän toistaa kiltin ja viisaan miehen roolin sopivasti varioiden.
Vai mitä sanotte kohdasta, jossa hän käy noukkimassa (ihanan ja kauniin) Kate Winsletin nummelta kaatosateesta käsivarsilleen, tai kohtauksessa jossa sanoo (ihanan ja pieniä kasvon lihaksia ylivertaisesti käyttävän) Emma Thompsonin hahmolle Elinorille, että ”do not wish that” kun hän esittää toiveen joka liittyy jotenkin pikkusiskon tarpeeseen oppia elämän tosiasioita ja yhteiskunnan konventioita? Seksikästä.
Ei ehkä kuitenkaan yhtä seksikästä kuin oli Nottinghamin sheriffin rooli Kevin Costnerin tähdittämässä Robin Hoodissa samalta vuodelta (1991). Menin katsomaan sen varta vasten Rickmanin takia.
Rickmanin pornahtava kieli poskessa -sheriffi paitsi pelastaa muuten tosikkomaisen elokuvan (Lady Marianilla tosin on jokunen hilpeä kohtaus), odottaa vertaistaan draamallisin keinoin tehtyjen elokuvahistorian pahisten joukossa. Hahmo on klassikko.
Molemmilla, sekä Bowiella että Rickmanilla oli miellyttävän äänen, poikkeuksellisen ammattitaidon, tinkimättömän taiteellisen ambition ja uudistumiskyvyn lisäksi muuten tosi hienot nenät.
Kiitos, arvon herrat, ja hyvää matkaa.
Todellinen prinsessa 