Kirjallisuuteen ja muuhunkin taiteeseen, jonka koen tavoittavan jotain oleellista ihmisenä olemisesta, moraalista ja maailmasta liittyy usein jollain tasolla uskonto.
Se, että tämä uskonto nyt yleensä on kristinusko, liittyy rajoituksiin, jotka ympäristö, ymmärrykseni ja omat intressini asettavat: tärkeimpinä kasvatus, koulutus, yhteiskunta ja kulttuuri, jossa elän, mitä osaamilleni kielille kirjoitetaan tai käännetään ja mitkä asiat koen itselleni läheiseksi ja kiinnostavaksi. Toisinkin voisi olla.
Uskonnon käyttäminen ajattelun apuna ja arvopohdintojen lähtökohtana tuli taas mieleeni lukiessani Ulla-Lena Lundbergin romaania Jää tavoitteenani osallistua erääseen kirjapiiriin. En kuitenkaan pääse osallistumaan, joten avaudun romaanin herättämästä pitkästä ja polveilevasta ajatusketjusta tässä.
Jää
Romaani kertoo nuoren pastorin perheestä, joka muuttaa Luodoille, jonnekin Myrskyluodon ja Utön välimaastoon – ehkä, en tunne saaristoa yhtään, mutta onneksi se ei ole tätä lukiessa mitenkään välttämätöntä.
Hyvän kirjallisuuden parhaita puolia onkin, että sitä luettuaan ainakin kuvittelee ymmärtävänsä aihepiireistä enemmän, niin tässäkin tapauksessa.
Olen asunut ikäni kaiken Helsingissä ja vaikka saatankin haaveilla Madridista, luultavasti kokisin sisämaassa asuessa pitemmän päälle klaustrofobiaa. Veden näen vapautena, turvallisena mahdollisuutena poistua paikalta, jos olo käy tukalaksi.
Lundbergin romaanissa meri eristää. Keleistä riippuu pääseekö Luodoilta pois ja jos, kuinka pitkälle. Keskitalvella, jään muututtua kantavaksi, seuraelämä Luodoilla vilkastuu, kun kalastuskausi on ohi ja jäällä on helpompi ja nopeampi liikkua kuin vesitse sulan veden aikaan.
Romaani alkaa papin perheineen saapuessa uuteen seurakuntaansa. Päähenkilö Petter on luonteeltaan rakastettava ja suvaitsevainen optimisti, joka ihastuu uuteen seurakuntaansa ja asuinpaikkaansa. Papin vaimo Mona on puuhakas ja velvollisuudentuntoinen järki-ihminen.
Saarten ihmisiä kuvataan lempeästi, mutta tunnelmassa on jotain pahanteistä. Saatan olla jonkun kummallisen kevätahdistuksen kourissa, josta tämäkin kirjoitus kumpuaa, mutta näin romaanin voittopuolisen synkkänä. Vaikutelma ei syntynyt tyhjästä, vaikken vetävän tarinan imussa suuremmin pysähtynyt tarkkailemaan keinoja, joilla kirjailija sen synnyttää. Huonostihan siinä kävi, mukaan mahtui niin katastrofia kuin kummitusmaista hahmoakin.
On makuasia, mitä mieltä on postinkuljettaja Antonin kertomuksista iänikuisista näkymättömistä olennoista, puhumattomasta ja näkymättömästä väestä, joka ohjaa häntä ja muita vastaanottavaisia vaarallisten jääpaikkojen ohi vihjaten tulevasta. Saariston luonto ja ilmiöt ovat tämän romaanin uskonto ja jumaluus enemmän kuin papin luterilaisen kirkon jumala.
Jää on hyvä romaani, sillä sen voi tulkita monin eri tavoin omista lähtökohdistaan käsin.
Lukija voi nähdä uskonnon perinteisenä kantavana, elämälle tarkoituksen antavana voimana tai eksistentialistisena kannanottona siitä, miten vähän uskonnolla on merkitystä mihinkään.
Uskonto antaa monille kirjan henkilöille merkitystä, toivoa ja jatkuvuutta sotien jälkeisessä kaaoksessa. Joillekin romaanin henkilöille uskolla ei ole merkitystä, sitä siedetään, koska se on perinne ja kuuluu asiaan.
Kirjailijan suhtautuminen evankelis-luterilaiseen valtakunnanuskontoon ja sen käytännön vaikutuksiin ihmiselämissä sotien jälkeen on miellyttävän etäännytettyä ja huumorin sävyttämää. Päähenkilön papinvirka, samoin kuin Posti-Antonin kokemus, antaa lähtökohdan ja mahdollisuuden käsitellä perustavanlaatuisia ihmisyyden ilmiöitä.
Olen nähnyt tämän kuvion kirjallisuudessa ennenkin ja se on mielestäni yksi uskonnon suosion salaisuuksista.
Syvyydestä
De profundis viittaa Psalmin 130 latinankieliseen alkuun, joka suomeksi (vanha käännös) kuuluu: ” Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.”
Sanat de profundis kuulin teininä, tutustuttuani Oscar Wildeen, kuten valistuneen nuorison tuleekin tehdä Arosuden kanssa rinnan, yleensä Vonnegutin jälkeen.
Menin Oscar Wilde -innostuksessani niin pitkälle, että muun tuotannon luettuani luin myös hänen vankilassa epätoivon alhossa kirjoittamansa De Profundis –kirjeen rakastajalleen. En muistaakseni ymmärtänyt siitä paljoakaan. Olin suunnilleen kolmentoista, ja teksti taisi olla kaiken lisäksi englanniksi. Myönnän auliisti, etten ole sittemmin siihen tarttunut. Psalmia 130 on kyllä tullut joskus laulettua latinaksi jonkun sävellyksenä jossain kuorossa.
Embed from Getty Images
Ihminen ei mielellään ajattele kuolemaa, eikä ainakaan ääneen. ”Jos minä joskus kuolen” taitaa olla jo yleisesti hyväksyttävä asenne, jota voi kevyesti pilkata, mutta harvoin aiheeseen mennään syvemmälle, vaikka voisi olettaa, että oma kuolevaisuus on jokaisen mielessä käväissyt.
Mitä muuta on nuoruuden, kauneuden ja terveyden palvonta kuin vastareaktio kuolevaisuudelle?
En sano, että synkistely olisi mielenterveydelle hyväksi tai että kuolemaa, omaa ja muiden, pitäisi lakkaamatta pohtia. Kannattaa varmaan jättää kuoleman väistämättömyydellä herkuttelu minimiin ja keskittyä elämään, mutta kuolemasta on hyvä olla aavistuksenomainen näkemys sitä hetkeä varten, kun se osuu lähelle.
Asiaa voi lähestyä esimerkiksi biologian, filosofian, psykologian, eri uskontojen tai new agen keinoin, olemalla samaa tai vastakkaista mieltä niiden kanssa. Kaunokirjallisuudesta voi saada pohdintaan sparrausta, joskaan ei ratkaisua tai vastausta.
Moraalista sentään vielä puhutaan julkisestikin ja moni pohtii vaikuttimiaan omassa toiminnassaan.
On vahinko, ettei moraalista on niin vaikea puhua ilman uskontoa. Hyvyys ja pahuus, oikea ja väärä eivät voi olla relativistisia. Kaikki ei voi olla ”toisaalta ja toisaalta” hymistelyn politiikkaa. Ihminen tarvitsee edes joitain prinsiippejä, joiden perusteella tehdä valintojaan, ovat ne sitten lainsäädännön tai uskonnon pöytään lyömät. Jos näitä prinsiippejä ei ole, voi apuna käyttää kirjallisuutta tai muuta itselleen läheistä taidemuotoa.
Uskonnollisuus on epämuodikasta ja relativismi muodikasta, joten aiheista, jotka pyrkivät lähestymään jonkinlaista ikuista totuutta tai älyn välähdystä, on takuulla entistä vaikeampi kirjoittaa.
Asian ytimeen uskon voimalla/varjolla
On turha listata merkkiteoksia, jotka pääsevät ihmisen pahuuden tai hyvyyden ytimeen. Niitä on onneksi paljon, ja mitä kauempaa ajallisesti hakee, sitä helpommin löytää.
En usko kunnianhimoisen kirjallisuuden tai kirjailijoiden minnekään kadonneen, mutta nykykirjallisuutta on niin valtava määrä että yhdentekevän hötön seasta on runsaudenpulassa vaikeampi löytää kirkkaita ja ajateltuja, viisaita kirjoja.
Ulla-Leena Lundbergin romaani tavoittaa jotain oleellista, hämärästi ja lukijalle tilaa antaen. Kirjan viimeinen lause on hyvä.
Uskonnon kirjallisen käyttämisen kuningas on tietenkin Dostojevski.
Jotkut jättävät Dostojevskin väliin, koska uskonnollisuus ärsyttää. Se on vahinko, sillä Dostojevski antaa kyllä vasta-argumenteille ja pohdinnalle tilaa – vieläpä sellaisella älyllisellä rehellisyydellä, jota ei voi kuin ihailla. Lisäksi Dostojevski edustaa tarkkanäköisessä ihmisluonteen analyysissään ”ammattikuntansa armoitettua eliittiä”, Pullakuskeja siteeratakseni.
Moraalipohdinta on Dostojevskin ydintä:
Miten oikea ja väärä määritellään? pitääkö niin edes tehdä ja miksi? miten uskonto sitä edesauttaa tai estää? entä vallitsevat lait? onko ihmisen henkilöhistoria lieventävä tekijä jos tekee väärin? miten ihmisen moraaliset valinnat ja harkitut ja harkitsemattomat teot vaikuttavat siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu?
Dostojevski osoittaa myös, miten moraalisia valintoja on mahdollista ja usein hedelmällistä pohtia uskon kautta, Venäjän tapauksessa ortodoksisen uskon.
Moniarvoisessa, relativistisessa post-post- (post)modernissa ajassa voi olla vaikea tietää mitä periaatteita noudattaa, ja koska lähtökohtaisesti toivoisin ihmisellä olevan joitain moraaliperiaatteita, mielestäni kymmenen käskyä pääpiirteissään on ihan ok.
Embed from Getty ImagesEsimerkkejä
Rikos ja rangaistus on perusteos oikeasta ja väärästä.
Bulkakovin Mestarin kertomus Pontius Pilatuksen ja Jeesuksen kohtaamisista (Saatana saapuu Moskovaan) on sekä viisaudessaan suositeltava että maailman parasta kirjallisuutta.
Dostojevskin Idiootti ennakoi aikamme asennetta: Ihminen voi olla niin hyvä, että häntä pidetään idioottina.
Käytän esimerkkinä uskonnon avulla tapahtuvasta ihmisyyden ja moraalin pohdinnasta kuitenkin Karamazovin veljesten tunnetuinta kohtaa, Ivan Karamazovin kertomusta Suurinkvisiittorista.
(Kari Heiskanen teki Ivanin roolin niin hyvin muinoin Ryhmäteatterissa, että nykyisin näen hänet verkkokalvollani tekstiä lukiessa, ja se valitettavasti häiritsee objektiivisuuttani.)
Kaikki Karamazovin veljekset, myös jumalinen Aljosha, painivat kristinuskon ja moraalikysymysten kanssa. Masentunut ja pettynyt Ivan on miettinyt hengen asioita perusteellisesti ja radikaalisti, ja toiminut innoittajana monelle hänen jälkeensä tulleelle filosofille.
Suurinkvisiittoria usein käsitellään klassisena perusteluna jumalan mahdottomuudelle – tai pahantahtoisuudelle – maailman yleisellä pahuudella.
Suurinkvisiittori kohtaa Jeesuksen tekemässä ihmettä 1500-luvulla ja vangitsee tämän keskustellakseen tämän kanssa. Inkvisiittori kritisoi Jeesusta siitä, että tämä on antanut ihmisille vapauden, jota nämä eivät kestä eivätkä osaa käyttää. Hän sanoo, että on
”vain kolme voimaa maan päällä, jotka ikuisesti voivat voittaa ja vangita näiden heikkojen kapinoitsijoiden [=ihmisten] omatunnon heidän omaksi onnekseen – ne voimat ovat: ihme, salaisuus ja auktoriteetti. Sinä olet hylännyt ne kaikki.”
Ihminen tarvitsisi uskoakseen kouriintuntuvaa todistetta, jota hän ei ole saanut, tai (pakko)valtaa, jolla häntä hallitaan. Sen sijaan ihmiskunta onkin pakotettu kierkegaardilaiseen uskon hyppyyn, joka on otettava ilman perusteita ja pelkän uskon voimalla ja on liikaa vaadittu.
Vapauteen tuomittu ihminen on yliarvioitu, hänelle on turhaan annettu vapaus tehdä sellaista, mihin hän ei kykene.
… ”ja koska ihminen ei jaksa olla ilman ihmettä, hän kumartaa poppamiehen ihmeitä, ämmien noitatemppuja, vaikka hän olisi sata kertaa kapinoitsija, kerettiläinen ja jumalankieltäjä.”
”Me emme ole Sinun puolellasi, vaan hänen [.. .]Tasan kahdeksan vuosisataa sitten me otimme häneltä sen, minkä sinä olit paheksuen hyljännyt, viimeisen lahjan… Me otimme häneltä Rooman ja keisarin miekan ja julistimme itsemme maan hallitsijoiksi, ainoiksi hallitsijoiksi,..”
Jumala on jättänyt käyttämättä ihmisen hallinnan keinot, ihmeen, salaisuuden ja auktoriteetin ja ihminen on pahuuden vallassa.
Synkkää? Ehkä, mutta samalla oiva alustus keskustelulle.
Kirjoittajan jumalasuhde
Dostojevskin mainitsin, muita jumalia en pidä.
Kuulun kirkkoon, en koska uskon jumalaan tai jumaluuteen, vaan koska olen traditioita ja raamatullisia kielikuvia rakastava muutosvastarintainen typerys.
En ota kantaa jumalten olemassa oloon, koska todisteet eivät riitä puoleen tai toiseen.
Joidenkin mielestä olen agnostikkona vastuuton ja pelkurimainen. Olisi rehellisempää olla reilusti ateisti ja kieltää Jumala tai jumalat kokonaan. Agnostikko ei kiellä jumalaa ja varmistaa näin selustansa, s.o. paikan taivaassa, mikäli sellainen on. Ateistin taivaspaikka on jo mennyt. Koska perustelu olettaa taivaan ja helvetin, se sopii vain niille jotka niihin uskovat, eikä vakuuta minua.
Ateismi on sitä, ettei usko yhden jumalan olemassaoloon. Motivaationi ei ehkä riitä kuvittelemaan sekä nykytieteen mukaisia että vastaisia skenaarioita erilaisille ”jumaluuksille”, mutta mielikuvitukseni riittää. Siksi pysyttelen agnostikon määritelmässä, jos joku määrittelyä kaipaa.
Raamatun- ja kirkkohistoria kiinnostaa yleissivistyksellisessä, filosofisessa, kulttuurihistoriallisessa ja antropologisessa mielessä.
Entisenä kuorolaulajana tunnen kirkonmenojen kaavan jotenkuten.
Olen kutsunut täyspäisiltä vaikuttavia ovikelloa soittaneita kirkon edustajia ja lahkolaisia kotiini keskustelemaan asioista, kokenut keskustelun kiinnostavaksi, ja päässyt heistä sen päätyttyä vaivattomasti eroon.
Isäni kuoltua ja hautajaisia järjestäessäni olin tyytyväinen, että minulla oli valmis toimintamalli, jota noudattaa ja että kohdalle sattui älykäs ja huumorintajuinen naispappi. Siinä vaiheessa koin saavani kirkollisverolle vastinetta, joskaan en ehkä aivan kaikkien niiden vuosien edestä, jota sitä on peritty.
Tarkennus
On aivan mahdollista käsitellä perustavanlaatuisia elämän ja ihmisyyden ongelmia ja ilmiöitä ilman uskonnollista teemoitusta: esimerkiksi britit ovat perinteisesti onnistuneet tässä hyvin, Shakespeare etunenässä.
En vähättele Shakespearen ihmisluonnon ymmärtämystä komedioissa, mutta koska ajat olivat toiset esimerkiksi naisten tasa-arvon suhteen, kestävämmät ja helpommin ymmärrettävät esimerkit löytyvät tragedioista: Macbeth, Hamlet, kuningasnäytelmät, joissa uskontoa vilautetaan vain sen verran, mitä kunkin näytelmän tapahtuma-ajalle ja -paikalle on välttämätöntä, silti onnistuen antamaan sekä tunne-elämyksiä että älykkäitä huomioita ja oivaltavia ihmisluontoa koskevia totuuksia. (Shakespearea voi toki lukea, mutta katsottavaksihan näytelmät on tarkoitettu. Teatterin parhaita puolia onkin se, että siellä saattaa saada omastaan poikkeavan näkemyksen ja tulkinnan.)
Chaucerin Canterbury Tales on toinen esimerkki tunkeutumisesta asian ytimeen ilman uskonnon apua. Vaikka Chaucerin kehyskertomuksena on pyhiinvaellus, suurimmaksi osaksi itse tarinat ovat hyvinkin lihallisia ja kaiken lisäksi hauskoja. Vaikuttaa siltä, että uskonnon mainitseminen on kiintiö, jota ilman Chaucer pärjäisi vallan loistavasti, ellei paremmin. Muutamat pakollisen hurskaat palopuheet olivat varmaan jo omana aikanaan tylsiä.
Chaucerin kieli on vanhempaa ja vaikeampaa kuin Shakespearella, eikä englannin kielen taitoni mitenkään riitä arvioimaan kaikkia ajan sanavalintojen salattuja vihjeitä ja viittauksia. Jos Chauceria haluaa lukea, kannattaa valita sellainen painos, jossa on runsaasti selityksiä, ellei sitten ole perehtynyt 1300-luvun englantiin ja Englannin historiaan.
Britit ovat kehittäneet perinteen ilmiöiden ja ihmisen toimintaprinsiippien oivaltamisesta joka ilmenee meidän päivinämme loistavasti esimerkiksi absurdin tv-huumorin keinoin.
Lopuksi tunnustan hämäräperäisen menneisyyteni filosofian opiskelijana, joka sekä aivopesi minut arvostamaan keskustelua prosessina että epäilemään vahvasti ikuisen totuuden löytämisen mahdollisuutta.
Siksi en näe ongelmaa siinä, että uskontoa käytetään keskustelun kainalosauvana. Kannatan kaikkea dialogia, synnyttää sen mikä tahansa.
Samalla yritän kai pyytää uskallusta käyttää kristinuskoa pragmaattisesti omiin tarkoituksiinsa, ilman taustaoletusta, että sen opinkappaleet on jotenkin sisäistettävä tai uskottava käydäkseen keskustelua niistä aiheista, joita selittämään yleisesti katsotaan uskontojen syntyneen.
Todellinen prinsessa 