Minä ja James Bond

Näin tänään uuden Bondin. Oli parempi kuin odotin.
Pidin nääs kovasti paljon Skyfallista, joka olikin  ensimmäinen Bondi, josta rehellisesti voin sanoa pitäneeni, ja olin valmistautunut siksi pettymään uuteen Bondiin.

Ensimmäinen 007-leffa, jonka olen nähnyt teatterissa ja ensimmäisiä elokuvia johon olen mennyt ikärajaa uhmaten ja käräytystä jännittäen oli Kuuraketti; Roger Moore, jos muistatte.
Muistelen, että olttin vain  pari vuotta alle ikärajan (K-16, vähänkö on kriteerit siitä löystyneet, nykyisin ikärajat 12 ja väkivaltaa huomattavasti enemmän ja karummin esitettynä!) , siinä 13-14, mutta tarkistin että leffa on kylläkin tehty jo vuonna 1979, jolloin olin 12. Tuohon maailmanaikaan leffojen tulo Suomeen kesti vuoden, ehkä kaksikin, eli tämä laskelma voi kenties jotenkin täsmätä.
Jännitettiin kauheesti ystävättären kanssa että näinköhän meidät päästetään sisään ja vähän petyttiin kun ongelmia ei tullut. Oli se silloin olevinaan jotenkin hyvä, mutta ei aiheuttanut mitään huumaa tai tarvetta nähdä muita Bondeja.

Edesmennyt faija hehkutti Pallosalamaa, että siinäpä vasta paras ja mainioin Bond-elokuva. Kun näin sen, en vaikuttunut, enkä muista siitä yhtäkään yksityiskohtaa. Olisiko siinä joku vedenalainen kohtaus? Huolimatta lukuisista erimielisyyksistä isäni kanssa, leffoissa hänellä oli hyvä maku ja yleensä olimme samaa mieltä siitä, mitkä ovat parhaita elokuvia (Seitsemän samuraita, Piukat paikat, John Fordit, Sergio Leonet, Hurja joukko, Nicholas Rayt tulevat ensimmäisenä mieleen, sillä ne katsottiin aika moneen kertaan). Pallosalama saattoi toki olla siihenastisista Bondeista paras, mutta koska sekään ei ollut mielestäni erityisen hyvä, olin jäävi tekemään top-listausta.

Katselin kuitenkin urhoollisesti Bondeja sitä mukaa kun niitä televisiosta tuli, ja yritin kehittää perusteltua näkökulmaa aiheeseen, kuka on paras Bond. (Selvää tietysti on, että paras Bond on ja tulee aina olemaan Sean Connery, mutta loppujen lopuksi Bondin roolitus on minulle harvinaisen yhdentekevä yksityiskohta maailmassa.)
Päättelin sitten lopulta, että Bondit on joku henkisten tai biologisten pikkukundien juttu, jota finesseihin vihkiytymättömänä en vain ymmärrä eikä onneksi tarvitsekaan. Uutta Bond-leffaa tuntui pukkaavaan muutenkin kyllästymiseen asti joka jouluksi. Ihmettelin, eikö sitä nollanollaseiskaa nyt saada millään hengiltä, kun alkaa olla elinkaarensa ohittanut koko konsepti.
Kunnes tuli Daniel Graig, jonka ”eläkkeellä olevan KGB-upseerin ulkonäkö”  (sukulaistytön ex-miehen osuva määritelmä) vaaleine silmineen vastasi melko tarkkaan käsitystäni ihannemiehestä.
Näin Daniel Graigin ekat Bondit ja jäin välinpitämättömäksi. Tylsiä. Höttöiset kässärit. Lisäksi Graigin Bond oli treenannut liikaa ja oli epäuskottavan lihaksikas ja kyrmyniskainen.
Sitten tuli Skyfall, joka on siis puhtaasti elokuvanakin (erotukseksi Bondeista) hyvä! Siinä ei oikeastaan ole muuta huonoa, kuin se jäällä hypähtely, joka ei mene suomalaiselle läpi. (Hypähtelu ja nopeat liikkeet nyt vaan eivät kuulu jäällä liikkumisen, ja asian pitäisi olla päivänselvää niin pätevälle agentille kuin Bond.)
Onneksi olen poikalapsen äiti, muuten olisi saattanut jäädä Skyfall näkemättä, tai jäädä menemättä Lontooseen ihmettelemään elokuvassa MI6-pääkonttorina esiintyvää rakennusta, (joka saattaa olla tai ei,  saattaa ollut ollut tai saattaa olla ollut olematta oikea Mi6-rakennus, enää missään tapauksessa melkoisella todennäköisyydellä ainakaan ei ole), mikä taas on eri juttu.
Lapsi muuten näki Graigin Bondit iässä, jossa itse en saanut katsoa TV:stä edes Charlien enkeleitä!  Voitteko kuvitella? Ei Charlien enkeleitä, joissa ei siis ”ole mitään” kuten nykynuoriso asian ilmaisee.
Skyfall oli niin hyvä, etten odottanut uudelta SPECTRE-elokuvalta liikoja, vaikka sen on ohjannut sama heppu kuin Skyfallin, Sam Mendes, jolla on pari muutakin ihan hyvää näyttöä leffa-alalta (joista ei vähäisimpänä sekaantuminen BBC:n Ontto kruunu -sarjaan Shakespearen kuningasnäytelmistä, joka on suunnilleen parasta mitä olen koskaan missään nähnyt) PLUS hyvä naismaku, sillä hän on käynyt naikkarissa ihanan Kate Winsletin kanssa.

Kuten tiedämme, pessimisti ei pety. Hammaslääkärinikin (miespuolinen) haukkui leffaa liian venytetyksi. Psyykattuani itseni odottamaan, että se on ihan paska, leffa olikin positiivinen ylläri:
Bond-kaavassahan kuuluu olla henkeäsalpaavan hurja avaus ja Graigin tähdittämissä Bondeissa siinä on onnistuttu paljon paremmin (=moottoripyörillä kattojen yllä ja rakennustelinehomma) kuin ennen vanhaan. Tämä oli niistä paras.  Kertakaikkisen mainio. Pelotti ja nauratti. Rakennuksen sortumisepisodi taisi olla ensimmäinen kerta kun Bondia katsoessa jännitti. Huomasin siirtäväni kädet ristiin rinnalle, toimi!

Alun innostuksen vesitti yhtä tehokkaasti biisi ja alkutekstit. Mauttomuuden huipulta! Molemmat todella tahmeita: Suihkuavaa mustekalan mustetta ja lonkeroita, Bondin paljasta yläruumista, värinä kultaa ja taustalla pauhaava siirappi kimeällä miesäänellä. YÖK.
Itse tarina oli Skyfallia perinteisempi Bondi, mutta vetävä. Olenkin nyt jalo enkä kerro yksityiskohtia. Juoni oli tarpeeksi polveileva mutta pysyi nkin hyvin koossa. Sen verran hömelö, että olen muutamassa tunnissa unohtanut siitä suurimman osan, mutta toimi katsottaessa. Kelpo viihdettä siis.
Tarinallisesti minua häiritsi Bond-tytön ja Bondin suhde. Loppua kohden elokuvassa maalailtiin suurta rakkaustarinaa tohtori Madeleinen Swannin (Léa Seydoux) ja Bondin välille, mutta sille ei esitetty mitään perusteluja. Roolitus ontui, yhteensopivuutta ei ollut tarkistettu. Pariskunnan välisiä kemiallisia reaktioita ei esiintynyt. Ei niin minkäänlaista kipinää. Bond-parka näytti tytön rinnalla vanhalta äijältä, ja tyttöparka vaikutti olevan väärässä paikassa koko ajan. Lopun vihjailu siihen, että Bond löysi nyt elämänsä naisen ja perustaa seuraavaksi perheen tai ainakin jättää tappamishommat ontui epäuskottavuudessaan tökerösti. Bond-tytön rooliin on otettu raskalainen näyttelijätär, koska hahmolle on kirjoitettu kolme sanaa ranskaa, tai päinvastoin.

Tykkäsin siitä että Bond-tyttö oli meikattu näyttämään ei-meikatulta, mutta vaatteista valitettavasti kuulsi läpi brittiläinen maku, eli etenkin ns. näyttävät asut olivat hirvittäviä.
Monica Bellucci oli sivuosassa ihana luomiryppyineen.
En jaksa Ralf Fiennesin näyttelemistä yhtään ja harmittaa että menivät ja vaihtoivat Judi Denchin siihen pökkelöön, mutta nyt M pääsi liikkeelle jonkin verran ja Fiennes olikin – voiko tunnustaakaan – ihan hyvä. Kerta se on ensimmäinenkin.
Kidutusta en halua katsella ja tässäkin sen olisi voinut jättää pois tai kuvata viitteellisemmin. Puhun nyt neulaepisodista.
Lapsi (13v) oli käynyt katsomassa pätkän aikaisemmin kavereineen ja oli tykännyt Q:sta ja M:stä. Itsekin aloin lämmetä Q:n hahmolle. Mukavan tavallinen nuorisonörtti.

Leffalippu maksoi Finnkinossa 12, 50 € torstai-iltapäivällä kello 13:30! Kakstoist viiskyt! Härskiä. En pidä oikein mistään Finnkinossa, enkä kävisi, jos minulla olisi vaihtoehto. Käynkin leffassa paljon vähemmän kuin voisin ja haluaisin.
Ääniraita oli niin kovalla, että unohdettuani (taas kerran!) korvatulpat kotiin, jouduin työntämään korvakäytävän suulla sijaitsevan nipukan korvakäytävään voimalla ja piiitkäksi aikaa, ja silti kuulin edelleen puheen, musiikin ja tekosteet ongelmitta. Minulla on hyvä kuulo, ja olen lähtökohtaisesti sitä mieltä että äänen voimakkuutta ei tulisi säätää enemmistän mukaan keikoilla, jumpissa tai leffoissa, koska liian kova ääni todistetusti vaurioittaa kuuloa.
Finnkino on kuitenkin säätänyt volyymin pyysyvästi miksaajien, kuulokkeilla liian kovaa musaa kuunnelleen nuorison ja muiden puolikuurojen vaatimalle tasolle. Sellaiselle, jonka kuulo on normaali tai hyvä, desibelitaso sattuu aivan fyysisesti korviin.
Kun on oikein Dolby Surround, pelit ja vehkeet, niin otetaan siitä sitten kaikki irti, tuumitaan Finnkinolla. Nuoriso, tuo elokuvateattereita rahoittava kansanosa ja ainoa jolle ohjelmistoa tarjotaan, tykkää. Vai tykkääkö?
Valinnanvaraa tai kilpailua Finnkinolle vain ei uutuusleffoissa juurikaan ole. Puhun tietysti itse Helsingistä, mutta sama ogelma on muissakin kaupungeissa.
Finnkinon voin erikseen ruotia joskus tuonnempana, sillä hintojen lisäksi mm. vessat, oheismyynti, uusi sisustus ja erityisesti nettisivut, lipunosto, varauskäytännöt, ylipitkissä leffoissa pissalle poistuminen ja takaisin paluun mahdottomuus ym. systeemit ovat sellaisia, joilla vain  monopoliyritys voi pärjätä. Jos Finnkinolla olisi vakavasti otettava kilpailija, joka välittäisi asiakkaistaan, Finnkino kuolisi pois. Mutta näin tuskin tulee käymään.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s