Tunnustan sivistymättömyyteni

Telkkarissa alkaa huomenna Sota ja Rauha tv-sarja. KÄÄK! En ole vieläkään lukenut kirjaa!

Olen vähän kahden vaiheilla, katsoisiko sarjan, ja jos katson, tuleeko kirjaa koskaan luettua.
Tällä hetkellä suunnittelen jättäväni väliin, sillä jos katson vaikka vain viisikin minuuttia, saattaa olla myöhäistä katua, koska kyseessä on melko vastustamaton genre, brittiläinen pukudraama.
Vaikka ei aina, mistä todisteeksi riittäköön hiljan pyörinyt Pemberley. Ehkä Sota ja rauhakin osoittautuu niin huonoksi, ettei tarvitse katsoa, eikä ongelmaa muodostu!
Uuno Turhapuron sanoin: alkaa tässä ihan itteeki jännittää.
Tällaiset jännitysmomentit ne vasta saavat keski-ikäisenkin tuntemaan elävänsä!

Sodasta ja Rauhasta muistin vanhan aiheen, jonka tiimoilta olen suunnitellut tekeväni tunnustuksen. Ihmiset tuppaavat usein kertomaan lukemistaan kirjoista, joten ajattelin nyt tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa lukemattomista kirjoista, ja vieläpä niistä joiden lukematta jättämistä tavalla tai toisella häpeän.

Olen säästänyt joitakin kirjoja ja kirjailijoita, kuten juuri Sodan ja Rauhan, ”pahan päivän varalle”: tilanteeseen, jossa on lukenut niin monta huonoa tai keskinkertaista kirjaa peräkkäin, että on pakko saada lukea joku hyvä, mutta kuitenkin tarinaltaan uusi. Muita tällaisia ovat esimerkiksi pari Waltaria ja Dickensiä, joista jälkimmäistä en ehkä pysty lukemaan, kun (nyt jo teini-ikäisen) lapsen saatuani jotenkin herkistyin liikaa dickensiläiselle lapsen kurjuuden ja kurjan kohtelun kuvaukselle.
Näitä ”jemmaromaaneja” en kuitenkaan nyt käsittele, vaan yleissivistykseen kuuluvia perusteoksia, jotka minun ehkä luullaan lukeneen, mutta kun en ole.
Yritän pitäytyä romaaneissa, mutta muutama hairahdus listalta saattaa löytyä.
Nuorempana kahlasin aloittamani kirjat aina väkisin läpi. Onneksi sittemmin olen oppinut elämän olevan siihen liian lyhyt.

Tässä tulevat aukot kirjallisessa sivistyksessäni, kirjat, joita en ole lukenut, vaikka olisi pitänyt tai jotka olen kylmästi jättänyt kesken:

  • Toinen Tolstoi: Anna Karenina. En ole lukenut, koska olen nähnyt liian monta elokuvaversiota, joiden juoni ei ole vakuuttanut siitä, että se olisi (minulle) maailmankirjallisuuden klassikko. Tyhmä ämmä koko Anna Karenina.
  • 100 vuoden yksinäisyys ei vetänyt, vaikka muista lukemistani Marguezin romskuista olen ihan tykännyt. Tämä romaani on minulle vähän kuin saksan kieli. Senkin opinnot aloitin kolmeen-neljään kertaan ja jätin kesken. Tähän ehkä liittyy seuraava puute
  • Goethen tuotanto. En jotenkin tule lähteneeksi ostamaan tai lainaamaan Goethea varta vasten. En sinänsä Goethen kohdalla epäile klassikkostatusta, tarinoissa on potkua, mutta Goetheen tutustumisen pitäisi tapahtua niin, että on jossain landella tai majatalossa, eikä hyllyssä ole mitään muuta, mitä ei ole jo lukenut, niin lähtis sitten siitä vaikka Goethella eteenpäin. (Tällä metodilla olen lukenut esim. suomalaiskansallisen naisten lukemiston aamunkoittoa edustavan merkkiteoksen Paimen, piika ja emäntä.)
  • Conradin Pimeyden ytimessä/ In the heart of darkness. Olen aloittanut, ei lähtenyt mihinkään, sinnittelin ja sinnittelin, pääsin etenemään kolmas- tai neljäsosan verran Ilmestyskirja. Nyt.-leffan faniuden voimalla, mutta en löytänyt yhteyttä vielä siinä vaiheessa.
  • Kalevala. Pätkiä tullut luettua, varmaankin koulussa ja pakon edessä, näin luulen. Luen vielä joskus jonkun lasten Kalevalan kokonaan, että edes oppisin ne stoorit, jotka kuuluu tietää.
  • Vanha testamentti. Kerran aloitin enkä enää aiokaan, kokonaan. Vaikka siellä on kyllä aika karmeita stooreja. Joihinkin olen tutustunut ja joihinkin ehkä palaan.
  • Don Quijoten toinen osa. Kävi liian rasittavaksi ja päätin että puoliväli riittää.
  • Musilin Mies vailla ominaisuuksia on ikuisesti kesken. Tämä on täysin käsittämätöntä ja anteeksiantamatonta, koska se on aivan saatanan hyvin kirjoitettu! Siis aivan nautinnollisen hyvin, mutta ei siltikään, sillä en pääse eteenpäin!  Luen sitä joskus, todella hitaasti, eikä siinä tapahdu mitään, enkä tajua siitä yhtään mitään, enkä muista aikaisemmin lukemastani mitään, mutta ihailen lauseita ja kielenkäyttöä. Alkuteos on siis minulle henkisesti etäisellä saksan kielellä. ”Luen” (sen 10 sivua vuodessa) Kristiina Kivivuoren suomentamaa versiota, enkä tiedä, onko kilpailijoita. Mutta silti. En usko saavani sitä koskaan loppuun, menen vasta ensimmäisessä osassa ja aloitin noin 9 vuotta sitten.
  • ”Paras suomalainen romaani”, Volter Kilven Alastalon salissa: pelkään sen muistuttavan Musilia, mutta olevan huonompaa tekstiä.
  • Solženitsynin Vankileirien saaristo. Hiton pitkä ja puuduttava papatus, jolle editointi olis tehnyt eetvarttia. Olen lukenut ensimmäisen osan, muinoin opiskelijakirjastosta lainattuna, eikä muistaakseni edes mihinkään tenttiin. (En siis puhu Sofi Oksasen kustantamon versiosta, kun en siitä mitään tiedä.) Ekasta osasta kuitenkin päättelin, että eiköhän idea nyt tullut tällä jo aika selväksi, enkä aio palata siihen uudelleen.
  • Hessen Lasihelmipeli. Olen jotenkin ymmärtänyt että se(kin, kuten Arosusi) pitäisi lukea nuorena ja tyhmänä, jotta siitä saisi jotain irti. Olen ollut jo vuosikymmeniä siihen liian vanha ja viisas.
  • Stendahl: Punaista ja mustaa. Tälle ei ole varsinaista selitystä.  Ei vain ole tullut luettua. Aion joskus lukea ja uskon pitäväni lukemastani.
  • Kerouacin On the Road. Sairaan tylsä. Ei kiinnostanut pätkääkään.
  • Joyce: Odysseus. Sama selitys kuin yllä, yritin kyllä. Oikea Odysseus, se Homeroksen, on helvetin kovaa aksönii (vaikka Ilias on kyllä paljon kovempi). Sen olen lukenut, joskin englanniksi, mutta kun en kuitenkaan hanskaa alkukieltä, niin sama se kai on, minkä kielisen käännöksen lukee? Sitä paitsi voin vedota käyneeni kuitenkin James Joycen Towerilla Dublinissa Bloomsdaynä. Siellä näyttelijät lukivat otteita ääneen.
  • Thomas Mannin koko tuotanto. En ole yrittänytkään. Ajatuskin haukotuttaa.
  • Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä. Ei erityisemmin kiinnosta. Saattaa olla, että kokeilen joskus, mitään erityistä tarvetta tälle en kuitenkaan näe.

Jäljellä on enää pahimmat tunnustukset:

  • Tuntematon sotilas. Luin vain pakolliset koulussa eli olen hypellyt kohtia yli. Luulen lukeneeni noin 70 %. Olin nuori! Luen kyllä kokonaan kun sattuu käteen.
    Kun nyt tästä puhun, niin sanottakoon sitten sekin, että en ymmärrä, miksi siitä pitää tehdä taas yksi leffa, ja miten se liittyy Suomen satavuotisjuhlaan, johon Linnan tuotannosta huomattavasti tiiviimmin liittyisi Pohjantähti.
  • Hemingway, lähes koko tuotanto lukematta, olen lukenut vain Vanhus ja Meren, enkä muista siitä mitään. Tämä on kummallista siksikin, että olen Erneston tavoin Espanja- ja härkätaistelufani. Yksi puolustus minulla on; en ole löytänyt niitä kirjastoista, milloin olen muistanut etsiä. Pitäisi varata, ja silloin ei voi tietää, milloin kirjan sitten lainaan saa – mitä jos onkin joku muu kesken, eikä ehdi sitten lukeakaan?
  • Melkein kaikki runoilijat, paitsi Shakespeare ja tunnetuimmat/suurimmat englantilaiset romantikot. Olen liian tyhmä, kokematon ja kärsimätön lukeakseni useimpia runoilijoita. Tai kranttu.

Minulla on kännykässä pitkä lista kirjoista, jotka haluan lukea ja jonka otan esiin kun olen kirjastossa. Helpottaa etsimistä huomattavasti. Tällä listalla tosin on suurimmaksi osaksi nykykirjailijoita, koska kaivan niitä kritiikeistä, ja vain joitain klassikkonimiä, kuten Virginia Woolf, Doris Lessing, Eeva Joenpelto, William Faulkner, ja se Hemingway.

Pidätän itselläni vapauden laajentaa sivistymättömyyttäni!
Saatan lisätä kirjoja listalle ja päivittää tätä postausta sitä mukaa, kun muistan taas uusia maailmankirjallisuuden klassikoita, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet väliin.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s