Hymiöistä ja kansakunnan henkisestä mindsetistä

Miksi hymiön käyttö rapauttaa kielenkäyttöä ja näivettää keskustelua: kyökkipsykologiaa ja karkeita yleistyksiä suomalaisesta kansanluonteesta.

Otsikossa ”mindsetin” jälkeen voisi olla hymiö, mutta ei ole.
En käytä hymiöitä.
Hymiöillä tarkoitan kaikkia niitä veikeitä merkkiyhdistelmiä, joihin englannin kielessä viitataan termillä ”emoticon”, en yksinomaan alkuperäistä hymynaamaa, vaikka siihen tässä keskitynkin.
Lasken kategoriaan kaikki nauru- ja äkäpussi-, kierosilmä, jurripetterinaamat ja mitä niitä onkaan.

Olen jopa perustanut Facebook-ryhmän hymiöitä vastustamaan. Ryhmässä on muistaakseni kolme jäsentä, joten tiedostan kyllä kuuluvani vähemmistöön.
Syy vastenmielisyyteeni hymiöitä kohtaan on, että mielestäni niiden käyttö aliarvioi sekä kirjoittajaa että vastaanottajaa. Se poistaa älyllisen tyydytyksen ja vie ilon hauskan tai terävän tekstin tai lauseen löytämisestä.
Toivoisin, että itsevarmuus omasta kirjoitus- ja ilmaisutaidosta olisi yleisesti sillä tasolla, että ihminen osaisi ilmaista itseään kirjallisesti ilman hymiön kaltaisia varotoimenpiteitä.
Yleisin hymiön käyttötapahan on varmistaa, että lukija ymmärtää, että tässä ollaan nyt huumorimielellä liikkeellä. Yhtä hyvin voisi kirjoittaa sulkumerkkien sisään ”vitsivitsi” tai ”ei vaineskaan” –lisäyksen lauseen loppuun.

Vitsi vitsi
Jos Pirkko Ruohonen-Lerner olisi pakottanut Hesarin toimittajan lisäämään hymiön ”kannattaa mieluummin palkata nuoria miehiä kuin nuoria naisia” -lausuntonsa loppuun, mitään kohua tuskin olisi syntynyt.
Sen sijaan ei-perussuomalaisten nostettua asiasta metelin, Ruohonen-Lerner joutui paikkailemaan lausuntoaan sanoen mm. STT:lle uskovansa, että kaikki hänet tuntevat tietävät kyseessä olleen vitsin.
Ymmärrän, että sodassa ja politiikassa on pragmaattista ja perusteltua tarttua vastapuolen möläytyksiin ja ottaa niistä kaikki propaganda irti, eikä esimerkki siksi olekaan paras mahdollinen. Käytän sitä, koska uskon useimpien tietävän tapauksen.
Minusta on kiusallista elää yhteiskunnassa, jossa suurin osa kansasta on niin takakireää ja tosikkoa, että kaikki muu paitsi pieru- ja kakkahuumori pitää vääntää rautalangasta, eikä ironiaa kannata yrittääkään, ja joka luulee, että ironian pätevä määritelmä löytyy Alannis Morrisetten kappaleen Ironic lyriikasta.
Nykysuomen sanakirja (WSOY, kappaleeni on vuodelta 1991, jota pahoittelen) määrittelee ironian: ”epäsuora iva, (sala)iva”. (Argumentum ad auctoritatem, auktoriteettiin vetoaminen perusteluna. Tunnettu virhepäätelmä, muttei tällä kertaa.)
Etsin em. määritelmän saadakseni ironialle ytimekkään ja hyväksi havaitun muotoilun. Lisättäköön tähän vielä, että yleisenä nyrkkisääntönä voi ajatella, että ironinen kommentti on tarkoitettu ymmärrettäväksi päinvastoin kuin sen kirjaimellinen merkitys.

Huumori, vaikea laji?
Toki huumoria, ironiaa, satiiria jne. on helpompi viljellä sellaisten tuttujen kesken, jotka tietävät puhujan tai kirjoittajan taustat ja asenteet.
On paljon vaikeampaa tehdä selväksi tuntemattomalle vastaanottajalle, että lausunto on tarkoitettu kärjistämään tai otettavaksi huumorilla, mutta miksi kaiken pitäisi olla helppoa? Ei kaikkia tarvitse miellyttää.  Provosointi on kiinnostavampaa ja herättää keskustelun aivan eri tavalla kuin samanmielinen päivittely.

Huumori = älykkyys?
Älykkyyden lajeista heti käytännön ongelmanratkaisun jälkeen arvostan eniten huumorintajua. Kumpaankaan ei tarvita korkeakouluopintoja. (Tosin insinöörit tuppaavat olemaan ensin mainituissa parempia, kenties toisessakin, mikäli teekkariperinteistä voi mitään päätellä).
Olen huomannut että nyanssin- ja huumorintaju usein korreloi jollei nyt nopeaälyisyyden, niin ainakin jonkinlaisen luovan ajattelukyvyn kanssa. Voin kuulostaa ylimieliseltä, mutta väitän, että ihmisen jonka on vaikea ymmärtää asioita yleensä, on vaikea ymmärtää yhtään verhotumpaa, usein kielellistä huumorin lajityyppiä.

Suomalaiset, nuo pohjoisten metsien vakavikot
Kun surffailee sosiaalisessa mediassa ja keskustelupalstoilla, huomaa suomalaisten olevan melko takakireää ja itsensä vakavasti ottavaa porukkaa.
Asun vakavikkojen maassa.

Hymiöiden viljely liittyy vallitsevaan huumorin- ja ironiantajun puutteeseen, jonka hymiön käyttäjä jollain tasolla tiedostaa ja siksi hymiöllä pyrkii välttämään väärinkäsitykset.
Usein käy niin, että törmään mielestäni selvästi kieli poskella kirjoitettuun kommenttiin ja sen saamiin kirjaimellisiin vastauksiin, joita en usko kirjoittajan hakeneen.
Alla hatusta vetäisty esimerkki, joka poliittisen korrektiuden nimissä ja lyhyyden vuoksi käsittelee ilmoja.
Kirjoittaja N esittää keskustelupalstalla X seuraavan kommentin:
On se vaan kumma, että on kevätpäiväntasaus, eikä keväästä tietoakaan. En ehkä istutakaan kukkasipuleita vielä tänään.
Keskustelija A, jota osallistumiseen motivoi helposti tyydytettävissä oleva pätemisen tarve, vastaa tähän:
Niin. keskiarvoisestihan terminen kevät alkaa paikassa m huhtikuun lopussa ja kestää x päivää”, ja lisää linkin ilmatieteen laitoksen, yliopiston meteorologisen laitoksen tai kukkasipuliyhdistyksen sivulle.
Keskustelija B yhtyy keskustelijaan:
Älä masennu, kyllä se kevät sieltä tulee. Nyt vaan riemua rintaan ja iloa silmään, HYMIÖ.
Toteamme, että tätä keskustelijaa motivoi osallistumaan joko moraalinen ylemmyys omasta positiivisesta elämänasenteestaan tai ihan vain paremman tekemisen puute.
Molemmat tarkoittavat kuitenkin hyvää ja kirjoittaja tuskin haki tästä syvällisempää keskustelua. Miksi tällainen sitten ärsyttää minua?

Enemmän keskustelua
Toivoisin Suomeen, niin yksityisiin keskusteluihin kuin journalismiinkin, rennompaa otetta, uskallusta provosoida, värikkäämpää kielenkäyttöä, parempaa itsetuntoa ja enemmän keskustelua ilman pelkoa joutumisesta lakitupaan.
Jos Hesarin toimittaja Saska Saarikoski saisi toiveensa läpi, kiellettäisiin nimimerkkien käyttö Twitterissä, mieluusti varmaan lailla. En pidä ehdotusta hyvänä, koska pelkäisin sen laimentavan keskustelun tasoa tässä kirjaimellisten ihmisten maassa. Eehkä palaan asiaan myöhemmin tarkemmin.
Kun kirjoitan yksityishenkilönä ja epävirallisesti, kirjoitan nopeammin kuin ajattelen, joten kohtaan väärinymmärryksiä joskus: on tapauksia, joissa lisäämällä periaatteitteni vastaisesti hymiön, kaikki lukijat ymmärtäisivät, etten ole vakavissani. En kuitenkaan tee sitä, sillä yleensä useimmat ymmärtävät tarkoitukseni. Se riittää minulle normaalissa some-keskustelussa,  enkä yleensä vaivaudu nolaamaan vakavikkoa selittämällä, millaista päättelyketjua olisi vaadittu, jotta asia olisi ymmärretty toivomallani tavalla.
Kaikista lukemistani keskusteluista olen päätellyt, että yhtä ”humoristia” kohden netissä vaanii kymmenisen tosikkoa valmiina vesittämään hauskan alustuksen merkityksettömän pilkun viilaukseksi.  Hymiöllä vältetään suurimpien tosikkojen maalin viereen menevät laukaukset ja siksi jollain tasolla ymmärrän ihmisten halun käyttää niitä.
Itselleen merkityksellisissä asioissa tietenkin on oltava alun perin tarkkana ja tarvittaessa selitettävä. Keskustelukulttuurissamme olisi tilaa selitykselle, uusille keskustelijoille ja keskustelun avaajille.

Ratkaisu?
Tieteenfilosofiassa tunnetaan tieteellisen hyväntahtoisuuden periaate. Se tarkoittaa yksinkertaistettuna suurin piirtein sitä, että kun tieteellisen tutkimuksen pätevyyttä arvioitaessa törmätään monitulkintaisuuksiin, pyrkii arvioija valitsemaan vaihtoehtoisista tulkinnoista sen, joka tutkimusta tukee.  Yleensä se on tulkinta, jota tutkimuksen tekijä todennäköisimmin on tarkoittanut.
Tällä uskoakseni pyritään säästämään aikaa eliminoiden muuten kenties loputtomiin jatkuvat asiasta poikkeavat lillukanvarsikeskustelut, jotka eivät suoraan liity käsiteltävään asiaan.
Toivoisin periaatetta sovellettavan laajemminkin. Se voisi vähentää hymiö-esiintymiä. Sitä voisi käyttää myös työpaikan palavereissa, kumppanin kanssa riidellessä ja privaattikeskusteluissa. Kun tätä ymmärtämiseen pyrkivää periaatetta soveltaa tieteen ulkopuolella ja lisää vielä huumorin, keskustelusta tulee nautittavampaa ja oivaltavampaa. (Riitelyyn huumori sopii huonommin, ja vihaisen ihmisen kanssa saattaa humoristille tulla äkkilähtö. Riidellessä kannattaakin yrittää pitäytyä suvaitsevaisuudessa, väitellessä puolestaan tasaveroisen tai itseään pätevämpään opponenttiin kannattaa kokeilla huumoriakin.)

Omassa elämässäni huumori on niin fundamentaali selviytymiskeino, etten uskoisi selviäväni ilman sitä.
Kaikelle voi ja kannattaa nauraa, mutta en halua elämääni valmiiksi naurettuna amerikkalaisena sitcomina.

Lapset ja nuoret saavat tietenkin puolestani käyttää hymiötä. Ne ovat lapsista kivoja, vähän kuin tarrat.
Toivon kuitenkin, vaikken ehkä usko, että he kasvavat niistä joskus ulos.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s