Eduskunta III

Kävin eilen katsomassa Ryhmäteatterin Eduskunta kolmosen. Tunnustan heti, että se päättää trilogian, jonka muita osia en ole nähnyt.
Esityksiä on vielä kuukauden verran, joulukuun loppupuolelle, ja joissain esityksissä on paikkoja jäljellä. Suosittelen niin hallitus- kuin oppositiomielisille! Esitys ei ehdi muutamassa viikossa vanheta, sillä tekstiä selvästikin päivitetään merkittävimpien poliittisten käänteiden mukaan, mikä tässä tapauksessa välttämätöntä onkin.

On ilahduttavaa, että joku taho Suomessa vaivautuu tekemään selvästi yhteiskunnallista ja poliittista teatteria piiloutumatta hajuttoman ja mauttoman relativismin tai ”läpällä heitin” -suojamuurin taakse. Soisin tavan yleistyvän, vaikka se vaatii viitseliäisyyttä.
Mikäs Ryhmiksen on tosiseikkoja kerratessa ja poliittista päätöksentekoa avatessa, kun taustatyöt on tehty!
Myönnän edustavani valmiiksi vastaanottavaista kohderyhmää, koska en ole tyytyväinen oikein mihinkään uuden hallituksen ”aikaansaannoksissa”. Kaikki hallituspuolueiden edustajat ja kannattajat eivät välttämättä laillani esityksestä ilahdu.
Ilahduttaminen ei tosin taida olla esityksen keskeisin motiivi, minkä fiksuimmat arvannevat.
Enemmän esitys on koulutusta nykypolitiikan prosesseihin ja tilaan kuin draamaa. Teos voisi olla paikoin liiankin informatiivinen, mikäli pitäisin sellaista mahdollisena. Onneksi en pidä.
Saarnaamisen vaara kuitenkin vaanii ja asiaa tulee ajoittain niin nopeaan tahtiin, että aivoni ottavat välillä muutaman sekunnin aikalisän harhailemalla muualle. Tykitys ei tarjoa liiemmin suvantopaikkoja nähdyn, kuullun ja luetun prosessointiin ja sisäistämiseen.

Minulle näytöskappale tarjosi ennen kaikkea hyödyllisen kertauksen muistuttamalla asioista, jotka tunnetusti lyhytmuistinen kansa, johon joukkoon kuulun, unohtaa viimeistään vaalikauden puolivälissä. Esitys menee muutamia vuosia ajassa taaksepäin, mikä onkin tarpeen. Uutta asiaa ja informaatiota on sitäkin tarjolla riittävästi synkentämään entisestään pimeää marraskuista mentaalimaisemaa. Mutta en valita, tarpeeseen tulee!

Esitys alkaa Kreikan entisen valtiovarainministeri Yanis Faroufakisin haastatteluvideolla, johon ajoittain pätkittäin palataan. Haastattelija on esityksen ohjaaja-käsikirjoittaja Susanna Kuparinen.
Ystävättäreni on esityksen päätyttyä valmis perustamaan Faroufakis- faniklubin, ja on myönnettävä että herran aikaisemmatkin ulostulot ovat sävähdyttäneet järkevyydellään. Varoufakis on ekonomistiksi briteissä kouluttautunut komea mies, joka puhuu hyvää englantia täsmällisin ilmaisuin ja on muutenkin poliitikoksi epäilyttävän karismaattinen. Nostan hattua niille ihmisille ja ponnistuksille, joiden ansiosta häneltä on näin kattava ja paneutunut haastattelu saatu.
Haastattelun näyttäminen korostaa, että Ryhmäteatterin työryhmä tekee esityksessä tehtävää, jonka maamme valtavirtalehdistö on jättänyt ja jatkuvasti jättää tekemättä: kertoo politiikan taustoista.

Varoufakiksen hastattelu toimii myös alustuksena aiheeseen ex-EU-komissaari, ”Kreikan kaataja”, vanhanaikaiset oikeudenmukaiset ihanteensa perinteisen kepulaisittain myynyt elinkeinoministeri Olli Rehn ja nykyisen hallituspolitiikan säätäjä (sanan kaikissa merkityksissä), naruista vetelijä, ”taustapäättäjä” ja harmaa eminenssi Esko Aho, joka antaa nykyisen pääministerin toimintaohjeet, joiden seurauksista muu kuin ylimmän tuloluokan kansanosa kärsii vielä pitkään. Näitten herrojen valta ja vaikutus on syytä pitää mielessä.

Kyse on hyvinvointivaltion alasajosta perusteettomin, kaikkein vähäosaisimpiin kohdistuvin leikkauksin ja siihen kovin kritiikki suunnataan. Suurin osa repliikeistä on autenttisia, elävästä elämästä, hahmojen elävän esikuvan suulla alun perin esitettyjä. Lisätodisteita yleisö saa kankaalle heijastettujen uutis- ja haastattelupätkien muodossa, samoin lukujen valossa. Naomi Kleinin lanseeraama Shock doctrine -ilmiö on toiminnassa koko ajan meilläkin, ja esitys antaa siitä esimerkin Suomen oloissa, ja tekee sen huomattavasti tiiviimmin ja siksi toimivammin kuin Kleinin rankan käden editointia kaipaavat, sinänsä ansiokkaat teokset.

Muutama rakentava kritiikki, pros and cons: Näyttelijäntyö on kelpoa, mutta valitettavasti toiset onnistuvat paremmin kuin toiset, jotkut myös toisissa hahmoissa paremmin kuin toisissa. Jutta Urpilaisen (Pihla Penttinen) hahmosta puuttuu Urpilaisen valtiovarainministeriaikojen hiljainen ja pinnistetyn rauhallinen puhetapa ja epävarmuus; jäljellä on sen peittäminen. En oikein löydä hahmosta jakkua enempää Urpilaista. Mietin miksi, enkä keksi.
Toisen demarin, Antti Rinteen epävarmuus ja heittopussimaisuus sen sijaan ei jätä tulkinnanvaraa ja onkin parhaita hahmoja koko sopassa.
Jyrki Kataisen hahmo on sekin onnistunut, ohjaaja Susanna Kuparisen hahmon tekee osuvasti ja hauskasti vuoden nuori näyttelijä Noora Dadu. Hänen Mauri Pekkarisensa ei ole aivan yhtä osuva ja näytelmähahmo pukeutuukin kuin Kimmo Sasi, ei Pekkarinen.
Valaisevan henkilökuvan esitys tekee myös nykyisestä pääministeri Juha Sipilästä, mutta enemmän tekstin kuin dramitisoinnin ansiosta.
Muita vilahtelevia hahmoja ovat kerrassaan sympaattisena näyttäytyvä terävien sähköpostiviestien laatija Lasse Laatunen, Erkki Liikanen, Outi Alanko-Kahiluoto, Sari Sarkomaa, keitä näitä nyt on…
Olavi Virran tango Punatukkaiselle tytölleni soi muutamaan otteeseen, enkä yhtään tajua mihin se viittaa. Osaan useimpien tangojen sanat (Virran sävelykseen sanat tehnyt Lauri Jauhiainen, korjatkaa jos väärässä) ulkoa, niin senkin, ja laulan niitä mielessäni, mutten silti näe punatukkaista naista, johon laululla viitataan tai muuta yhteyttä. Luovutan.
Ensemble laulaa kauniisti (se on syytä mainita, sillä asia ei kaikissa teattereissa ole itsestään selvä) Jussi Pajusen onnittelulaulun esityksen loppupuolella.
Se, että numeron ja prosenttimerkin väliin tulee välilyönti, on  kielipoliisin ainoa huomautus muuten ohjelmalehtistä (josta tekstikuvat) myöten moitteettomassa kielenkäytössä.
Vain yhdessä kohdassa (=Antti Rinne vs. virkamiehet, päättyy jälkimmäisten voittoon) otetaan selkeästi ”teatraalisia vapauksia” (lainaus muistinvarainen) ja silloin dramatiikka toimiikin loistavasti. Olisin kaivannut näitä draamallisia keinoja muutaman lisää. Enemmän Monty Pythonia, sanalla sanoen. Toisaalta ymmärrän, että suomalaisen hallituspolitiikan absurdius jo sinänsä riittää monelle viihdykkeeksi.

Eduskunta 3:n kuvaama kansanedustuslaitos ei kovin korkealla moraalilla juhli. Pahinta on tietysti, että henkilökohtaisten empiiristen havaintojen perusteella ei voi paljon epäillä tekijäryhmän näkemystä ja tulkintaa. Valtaapitävien argumentit häviävät taistelun, milloin harvoin niitä on esitetty. Esitys karrikoi vasta-argumentteja, mutta ei paljoa. Niiden taso ja päätösten perustelut ovat olleet varsin luokattomia, milloin niitä on esitetty ja lupaukset tyhjiä. Sen käsikirjoitus tuo hyvin ilmi.

Esitys on Helsingissä ja katsojista siksi varmasti suuri osa on kaupunkilaisia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen astuu kuvaan toisella puoliajalla ja on syytäkin! Helsinkiläisenä olen seurannut hänen tekemisiään melko tarkasti ja aina pettynyt.
Esimerkkinä kokoomuksen arvomaailmasta verrataan sosiaalitoimessa Pajusen kaudella ja aloitteesta tehtyjä leikkauksia työhuonettaan 70 000 € le Corbusier -kalusteilla kaunistaneeseen sosiaalijohtaja Voutilaiseen, joka leikkauksia toteutti, ja joka Corbusiereistä narahdettuaan välttyi tutkinnalta ja seuraamuksilta kaupungin johdon suosiollisella avustuksella. Kyseessä oli inhimillinen virhe. En lähtökohtaisesti vastusta anteeksiantoa ja sosiaalijohtaja toivottavasti on läksynsä oppinut, mutta kun asia suhteutetaan Puotilan lapsisurman sosiaalitoimen vastuuhenkilöiden syytteeseen, alkaa hahmottua aika karu rinnastus: Pajusen orkestroimat leikkaukset lastensuojelussa ovat suorasti tai epäsuorasti aiheuttaneet tilanteen, jossa lomille ei oteta sijaisia ja välttämättä kukaan ei ehdi ottaa huolekseen tietyn lapsen oikeuksia. Sattuman varaan jää, tuleeko ruumiita, ja paljonko. Sosiaalijohtajaan ei kosketa, sen sijaan ruohonjuuritason sosiaalityöntekijälle kaupunki ei myöntänyt oikeudenkäyntiapua. Tämä oli minulle uutinen.
Helsingin sosiaalitoimesta surman aikaan vastannut ja taas [sic!] vastaava apulaiskaupunginjohtaja Laura Räty on syytä palauttaa mieliin hänkin ja pääseekin esiin, mutta makuuni turhan pintapuolisesti. Nyt lähinnä mainitaan kuuluisat möläytykset. Ymmärrän toki, ettei kaikkea voi sovittaa yhteen, väliaikoineen noin 3 tuntia 15 min. kestävään esitykseen. Sosiaalityöntekijä, jonka vastuulla uhri oli ja jonka lomalta paluuseen surmatyö ajoittui, menetti työnkykynsä ja mielenterveytensä ja sillä vältti lusimisen, kaupunginjohtaja Pajunen ja apulaiskaupunginjohtaja Räty porskuttavat edelleen.
Olen usein sanonut keskustellessani kavereiden kanssa suomalaisesta päätöksenteosta, ettei Suomessa voi odottaa asioiden alkavan tapahtua ennen kun tulee ruumiita. Näyttää siltä että kärjistykseksi ennen tarkoittamani arvio on nyky-Suomessa turhan optimistinen: enää ei kuolemantapauskaan, edes lapsen, aiheuta muutosta. Resurssien lisäämisestä lastensuojelussa muistan nähneeni uutisointia, mutta en tiedä onko asia edennyt. Kysyn miten, kuinka pitkäksi aikaa, milloin, ja kuka sitä valvoo jos tämä oli viimeinen Eduskunta-näytelmä? Apua!

Lopussa esitys sanoo selvällä suomella sen, minkä kaikki huomaamme, mikä on oleellista ja mistä hallituksen leikkauksissa kaikkein huono-osaisimmilta on kyse:
päättäjät leikkaavat sieltä, missä leikkaukset eivät koskaan koske millään tasolla heitä tai heidän läheisiään.
Yksinkertaista, totta, erittäin masentavaa. Lopputulokseen pääseminen ei vaadi kummoistakaan yhteenlasku- ja päättelykykyä.
Itsekkyys ja oman edun tavoittelu on voittanut Suomessa.