Neljä keskinkertaista ja yksi onnistunut kirjalaina

Kuva

Lainasin sitten oikein kirjastosta kirjoja. Kontulan sivukirjasto on siitä hyvä, että mitä parempaa kirjaa etsii, sitä varmemmin sen sieltä löytää.  Pidän kännykässä tiedostoa, mihin olen listannut luettavia kirjoja, ettei tarvitse niin pitkään palloilla hyllyjen välissä tai sortua johonkin epäkiinnostavaan. Tällä kertaa olin vähän pettynyt.

Jos joku miettii, kannattaako luottaa suosituksiini, niin taustaksi kerrottakoon, että olen aika vaativa kirjallisuuden(kin) suhteen. Mieluiten luen itseäni merkittävästi fiksumpien ja taitavampien ihmisten teoksia ja etsin ajatuksia ja huomioita, joihin tuskin muuten törmäisin. Arvostan innovatiivisuutta, uutta tietoa, originelliutta, huumoria, hyvää kieltä, mielikuvituksellisia juonenkäänteitä ja luontevaa dialogia, milloin sitä esiintyy. Lempikirjailijani onnistuvat antamaan vaikutelman, että ollaan joko totuuden tai vähintään ihmisluonteen perusprinsiippien äärellä. Jos pitäisi valita vain yksi, on Dostojevski minulle ehkä tärkein ja läheisin, mutta arvostan ja luen myös hyvin tehtyä ja sujuvaa viihdettä. Viihdekirjallisuuden parhaat saavutukset ovat kokemukseni mukaan usein scifi- tai fantasiagenressä. Nekin tulevat usein Venäjältä.

Jos nyt joku etsii luettavaa, niin tässä pintapuoliset pika-arviot viimeisimmästä kirjastokeikasta:

Colm Tóibín: The Blackwater Lightship

Etsin tältä kirjailijalta Äitejä ja poikia –novellikokoelmaa, mutta sitä ei ihme kyllä löytynyt edes Kontulasta. Suomennos on aika tuore, joten odotellessani sen aineellistumista Kontulaan tai kauppakassiini, tyydyin tähän romaaniin vuodelta 1999. Toibin on irlantilainen kirjailija ja keski-ikäinen mies. Siihen nähden hän kertoo mummojen, äitien ja tytärten suhteesta ihailtavan tarkkanäköisesti ja aihepiiriin uutta tuoden. Hahmot ovat riittävän kompleksisia ja kiinnostavia ja heidän motiivinsa on helppo ymmärtää, vaikkei niitä selitetä puhki.

Kehyskertomuksena ja keinona, jolla henkilöhahmot tuodaan yhteen, on kaapissa pysytelleen veljen terminaalivaiheen AIDS. Aihetta on jo käsitelty niin kirjallisuudessa, näyttämöllä kuin elokuvassakin tätä paremmin, mutta jos kimurantit perhesuhteet kiinnostavat, voin suositella!

Denise Mina: Ampiaiskesä. Like.

Dekkari. Raa´an murhan taustalla huono isäsuhde. Tarina on kuultu ennenkin, ja suomennos on huolimaton, sisältää anglismeja,  ja etenkin dialogi paikoin häiritsevän epäluontevaa. Jätä väliin, jos aikasi on kallista. Tilalle:mikä tahansa klassikkodekkari tai joku ruotsalainen. Itse pidän Henning Mankellista, Liza Marklundillakin on joskus oivaltavia juttuja ja Karen Fossumiin on tarkoitus tutustua.

Katri Lipson: Jäätelökauppias. Tammi.

Odotin tältä eniten, sillä pidin hulluna Lipsonin esikoisesta, Kosmonautista. Ongelmani oli tällä kertaa se, että rakenne oli minulle liian vaikea. Romaani koostuu ikään kuin elokuvan kohtauksista, mutta koska kyseessä on tsekkielokuva, on se minulle, suoraviivaiselle ihmiselle, liian viitteellinen ja monimutkainen. Tunnustan rajoitteeni. Raadollista rakkautta ja puolipervoja perhesuhteita, realistista miljöökuvausta ja lihan himoa. Kaunista kieltä ja hyviä huomioita. Joku itseäni runollisempi sielu saanee tästä paljonkin. Kehotan siis kokeilemaan, mutta jos luet vain yhden Lipsonilta, lue Kosmonautti.

José Saramago: Kertomus sokeudesta. Tammi

Ei vakuuttanut. Valehtelematta tuli Stephen King mieleen. Etenkin The Stand. Ihan vakavissani pidin Steven Kingin jännäreistä Dolores Claiborneen asti ja jatkoin lukemistakin Dreamcatcheriin, joka oli jo niin luokaton, että lopetin siihen.

En löytänyt oivalluksia, en huumoria, en uusia huomioita maailmasta ja ihmisistä. Tässä oli jotain väkinäistä, pitkitettyä ja itsestään selvää. En selosta juonta, jos joku sen haluaa lukea. Yllättävästä, valkoisen sokeuden aiheuttavasta epidemiasta tarina alkaa. Kukin voi sitten tykönänsä miettiä symboliikkaa tai vastaavanlaisia tarttuvia sokeuden aaltoja maailmanhistoriasta. Kaikestahan saa merkityksellistä kun tulkitsija on tarpeeksi etevä ja innovatiivinen. Itselleni romaani ei tarjonnut inspiraatiota syvä- eikä pinta-analyysiin, ja pysyn kylmänä.

Romaanista on tehty elokuva, jota en ole nähnyt. Kertomus sokeudesta vertautuu Stephen Kingiin siis siksikin, että muistuttaa puolivalmista elokuvakäsikirjoitusta, kuten lähes koko Steven Kingin tuotanto. Kertojan ärsyttävän mukahauska, setämäinen ja ironisuuteen pyrkivä puheensävy toivottavasti puuttuu leffasta. Voi tosin olla, että sävy johtuu suomennoksesta. Puutteellinen portugalintaitoni estää käännöksen finessien arvioinnin.

Vaihtoehto: saman kirjoittajan Jeesuksen Kristuksen Evankeliumi. Aion lukea ja odotan siltä enemmän.

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi, WSOY (The Sense of an Ending)

Tämän takia kannatti kärvistellä huonommatkin läpi!

Romaanissa on niin sanotusti utiliteettiarvot kohdillaan: pieni kirja, joka antaa paljon. Tapahtuu pääosin Lontoossa. Kertoja Anthony muistelee nuoruuttaan ja yrittää kasata sitä koherentiksi kertomukseksi parhaan kykynsä mukaan, vaihtelevasti onnistuen.

Muistikuvat, historian kirjoittajat ja totuudellisuus eri mittakaavoissa on kertomuksen johdonmukainen teema, joka ei kuitenkaan hypi silmille.

Toíbín lauseineen ei aliarvioi lukijaa. Kieli on kaunista ja mietittyä. Nuorison ehdottomuutta ja uskoa niin käytettävissä olevan ajan loppumattomuuteen kuin omaan ylivertaisuutensa hän käsittelee erityisen nautittavasti ja tarkasti. Myös ihmisen itsekkyyttä kuvataan humoristisesti ilman ilkeyttä. Itseäni nauratti tai vähintäänkin hymyilytti usein. Esimerkiksi tämä:

       Robson, joka oli vastuussa ihmisten lukumäärään lisäämisestä yhdellä, oli päättänyt, että hänen eettinen velvollisuutensa on      pitää planeetan väkiluku vakiona. Mutta kaikissa muissa suhteissa Robsonin teko oli meille pettymys – meille ja vakavalle ajattelulle. Hänen tekonsa oli ollut epäfilosofinen, ryhditön ja vailla taiteellista arvoa, toisin sanoen väärin. Mitä tuli itsemurhaviestiin, joka huhun (Brownin) mukaan sisälsi sanat ”Äiti anna anteeksi”, hän oli meistä jättänyt käyttämättä väkevän kansanvalistuksellisen tilaisuuden.

Lopun koukku on pienimuotoinen antikliimaksi, mutta ei varsinaisesti vähennä eikä pilaa mitään. Luultavasti etsin tältä kaverilta muutakin luettavaa. Suomennoksessa ei mitään huomautettavaa. Se onkin Kersti Juvan.

Vastaavaa: Sovitus/Atonement, Ian McEwan liippaa läheltä sekä laadullisesti että teemallisesti.

Seuraavassa (tai sitä seuraavassa) kirja-aiheisessa postauksessa aionkin sitten tunnustaa kaiken. Se käsittelee klassikoita, joita en ole lukenut loppuun tai edes aloittanut. Osalle on perustelu, osalle ei. Yritän etsiä mahdollisimman kattavasti ainakin tärkeimmät, joten kestänee hetken.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s