Kävin taas syyskuun loppupuolella viikon Madridissa. Tarkoitus oli mennä jo kuun alussa, mutta elokuussa sairastettu keuhkokuume ilmeisesti romahdutti kondiksen niin, että sairastelin koko ajan ja jouduin siirtämään matkaa. Säästän mahdollisen lukijani tarkemmilta sairauskertomuksilta tyytyen toteamaan, että jouduin sitten reissullakin turvautumaan lääkärin apuun.
En siis sairaana jaksanut riekkua baareissa aamuun, saati häiriintyä muiden baarissa riekkujien aiheuttamasta metelistä, joka kuului hyvin hotellihuoneeseen. Antibioottikuurin (syksyn neljännen) ansiosta unikin maistui.
Joka toinen päivä paistoi, joka toinen satoi, kerran rankastikin. Kylmä ei onneksi ollut sateellakaan, koko viikon keskiarvo noin 23 astetta. Saatoin löysäillä hyvällä omallatunnolla , koska tärkeimmät nähtävyydet on nähty, eikä ole enää aivan välttämättöntä tehdä turistisuoritteita. Kamaa on kaapit täynnä, fyrkat melkein loppu ja vaatteita en saa ostaa, joten jätin shoppailunkin minimiin.
Ainoat harmaata arkea säväyttäneet dramaattiset latinalaistunnelmat ja -tilanteet kehitti paikallinen herrasmies, jota jostain syystä edelleen tapailen, ja josta olen aiemmin kertonut perustiedot. Aihe on kuitenkin aika herkullinen, joten saatan palata siihen tuonnempana elokuvakäsikirjoituksen merkeissä, mikäli saan päätettyä, onko kyseessä melodraama vai romanttinen komedia.
Olosuhteiden pakosta oli sitten kokeiltava millaisena arkisempi Madrid näyttäytyy turistille. Alla muutama esimerkki ja epäskappi kuva.
Madridissa on aina jonkun sorttinen mielenilmaus menossa, yleensä keskustassa, jolloin niihin väistämättä matkailija törmää. Tässä vastustetaan Coca-colaa.
Solilla soittivat mariachit. Voiko kliseisempää olla? Pikanttina yksityiskohtana tanssiva ja pussaileva pariskunta, jonka kauniimpi, erehdyttävästi Penelope Cruzia muistuttava osapuoli oli vitsikkäästi (anteeksi kyynisyys) lainannut yhden muusikon sombreroa rekvisiitaksi. Yleisö kannusti ja valokuvasi, tietenkin!
Solilta lähdin kävelemään Malasañan ja yliopiston suuntaan. Näin kauniita taloja.
Kiersin Goya-metroaseman Corte Inglésiin, josta ostin muutaman espanjankielisen pokkarin treenatakseni kieltä. Joukossa ensimmäinen self-help -opas , josta olen maksanut rahaa. Sen valitsin alkeellisen/helpohkon kielen ja halvan hinnan perusteella bestselleri-pöydästä, samoin kuin kuvan pari muuta dekkari/jännäriä. Espanjalais-suomalainen tuttavapariskuntani lainasi myös omasta kirjastostaan mm. espanjankielistä runoutta, mutta heidän vakuutteluistaan huolimatta kynnykseni lähestyä runoutta vieraalla kielellä on korkeampi kuin dekkarikynnys.
Asuin Plaza Santa Anan vieressä. Kuvan hotellissa asuivat ennen vanhaan parhaat torerot kaupungissa käydessään. Katolla on trendikäs, kauniisti valaistu terde.
Yhtenä päivänä katselin aamiaisella tällaista maalikauppaa. Ilahduttavasti se tarjoaa maalia joka tarpeeseen, niin naamaan kuin remonttiinkin!
Latinassa jos lähtee Tirso de Molinan metroasemalta kävelemään C/ Dugue de Albaa, löytyy kiinalaisten (?) maahanmuuttajien kauppa, jonka seinät ovat täynnä siimanpätkiä, joihin on ripustettu erilaisia helmiä ja muita koristeita, hinnat muutamia euroja noin 15 cm pätkä. En ole koruihminen, mutta se määrä oli jotain aivan käsittämätöntä ja yhdessä ketjut näyttivät hienoilta. Henkilökunta ei osannut mitään länsimaista kieltä, joten en päässyt kyselemään tarkemmin.
Muutenkin Espanja on käsityöihmisen mekka. Pelkästään Plaza Mayorin kulmilla on tosi paljon kaikenlaisia ihmeellisiä kangas-, askartelu ja lankakauppoja, joissa mummot käy ahkerasti ja pikaisten kierrosten perusteella näyttäisi löytyvän sellaista tavaraa, jota Suomesta saisi tovin metsästää.
Sapuskoista keskityin eniten häränhäntään (rabo de toro, kolme kertaa). Ainoastaan kerran kävi niin, etten ehtinyt ”viralliseen” illallisaikaan kaduille ja näytti siltä että oli tyydyttävä – sinänsä hyvään, rasvaiseen ja suolaiseen – chorizoon olutlasin kyljessä, sekä ylimääräiseen olueen, joka tarjottiin ilmeisesti sympatiasta. Näytin varmasti siltä kuin olisin riidellyt poikaystäväni kanssa, mikä olikin totta. Onneksi löysin vielä yhden baarin, joka tarjoili toasteja. Sain lämmintä vuohenjuustoa leivällä, päällä hunajakastiketta ja hyvää viikunamössöä ja lasin hyvää punkkua.
Sen voimin kestin paluun hotellille, josssa minua odotti mielenosoituksellisesti kylpyammeessa nukkuva, kypsän, liki viisikymppisen ikänsä mukaisesti käyttäytyvä mies. (Hyvä puoli ainakin tässä suhteessa espanjalaiseen mieheen on se, että saa tuntea itsensä ajoittain melko tasapainoiseksi ja järkeväksi aikuiseksi.)
Söin myös järkkyhyvää kateenkorvaa. Kansanomaisemmasta keittiöstä pitävälle suosittelen Casa Tonia Letrasissa: Calle Victorian päähän ja oikealle (sen täytyy olla C/ de la Cruz) parikymmentä metriä. Listalla on normikeittiön ja kateenkorvan lisäksi suolia, munuaista, verimakkaraa, maksaa ja mitä nyt vielä voi keksiä. Ei snobeille. Rosé oli siellä pahaa, älkää tilatko. Itse silloin tällöin haluan roséta, vaikka tiedostan riskin. Seuralainen ei halunnut edes juoda omaansa, minä hoidin.
Paikallisesta, ruokaan intohimoisesti suhtautuvasta heilasta on se hyöty, että hän osaa kuvailla ruokalajit, valmistustavat sekä kertoa kannattaako jotain maistaa. Hänellä on tosin mielivaltaisia sääntöjä siitä, mitä saa mihinkin aikaan vuorokaudesta syödä. Kapinoin, ja syön häränhäntää yöllä jos sattuu huvittamaan. Joka tapauksessa alla kuva alkuruuasta, jonka otin hänen yllyttämänään. Ei näytä hyvältä, mutta vakuutan, että on.
Koska tämä ruoka on poikkeuksellisen helppo ja nopea, seuraa resepti: Itse tein tämän niin, että keitin tuoreet pavut korkearaunaisen pannun pohjalla vesitilkassa pehmeiksi, jouduin välillä lisämään vettä ja keitin sen kokonaan pois. Rikoin pari munaa sekaan ja sekoittelin. Lopuksi jättikatkaravun pystöjä lämpenemään minuutiksi-pariksi. Ripaus suolaa, elleivät katkat ole suolavedessä. En lisännyt edes pippuria. Helppoa. Tähän sopisi varmasti hyvin pekoni ja ehkä jotkut pähkinät, parsakaali takuulla, maku on niin saman tapainen kuin papujen, vähän rapsakammaksi täytyisi tietenkin jättää ne.
Kun tälle tielle nyt lähdin ja koska Suomessa on tarjolla on valtava määrä hyviä ruoka- ja sisustusblogeja, kannan minäkin nyt korteni kekoon jakamalla erään tuttavan, madridilaisen poikamiehen, sisustusvinkin.
Loppusaldona: oli vähän tylsää sairastellessa, mutta voittaa kotiolot, koska ihmiset, asenne, valo, ruoka ja viini.
Samalla on mainittava, että espanjalainen terveydenhoito pesee kirkkaasti suomalaisen kaikilla tasoilla, kuten laatu, nopeus, henkilökunnan asenne ja saavutettavuus. Ymmärrän, että Madrid on pääkaupunki, josta löytyy kaikki. Toisaalta, vertaan Helsinkiin, joka sekin on pääkaupunki ja vieläpä maassa, jossa menee taloudellisesti aika helvetin paljon paremmin kuin Espanjalla. Keskustelin aiheesta useaan otteeseen palveluita enemmän käyttävien/käyttäneiden espanjalaisten kanssa ja varmistuin olettamuksestani, ettei Suomella ole ollut vuosikymmeniin mitään ylpeiltävää ainakaan julkisen terveydenhoidon alueella.
Toisin on sitten esimerkiksi koulutuksen laita, eli on olemassa asioita, jotka kannattaisi Suomessa säilyttää.
Kamalan utelias taksikuski osui viemään mut kentälle! Kyseli Suomen ilmat, kaamokset, yöttömät yöt, miten menee Suomen taloudessa, onko kriisi, agendani kaupungissa ja mistä olin miehen löytänyt jne. Oli onneksi itsekin kova puhumaan, joten sain tietää taksikuski-barometriltä, että Madridista katsoen talous menee koko ajan vain huonommaksi, ja toisin kun finanssiuutiset antavat ymmärtää, on tämä vuosi tavallisen talaajan vinkkelistä paljon huonompi kuin edellinen, 2013. Kansainväliset yrityksen valtaavat keskustan ja maksavat nälkäpalkkaa paikallisille työntekijöille, edes työssä olevat ihmiset eivät käy lomilla, elleivät sitten ole landelta kotoisin ja pääse lomalla johonkin puebloon.
CRISIS esintyy puheissa jatkuvasti. Toisaalta, moni paikallinen valittelee sitäkin, etteivät espanjalaiset osaa panna suutaan säkkiä myöten, vaan ulkona on käytävä , syötävä ja juhlittava entiseen malliin. Jotenkin ymmärrän tämän tyyppisen priorisoinnin, ja kadehdin sitä asennetta, että elämänilo on viimeinen asia, josta luovutaan.
Todellinen prinsessa 