Kulttuurishokkeja kotisohvalla

Cervantesin kuolemasta tuli viikko sitten kuluneeksi 400 vuotta.

En kuitenkaan aio puhua pahemmin Cervantesista, vaan siitä miten olen tutustunut espanjalaiseen kulttuurin nykytilaan ja rappioon kotisohvaltani, Helsingin Kontulasta käsin.
Olen lukenut 3/4 Don Quijotesta. Sitäkään en varmaan olisi tehnyt, ellen olisi ollut vaihto-oppilaana Yhdysvalloissa 80-luvulla ja valinnut koulussa harvinaisen vaativaa Euroopan historian, taiteen ja kirjallisuuden kurssia, jonka pakollista luettavaa tämä maailman ensimmäiseksi romaaniksikin luonnehdittu teos oli.
Mainittu kurssi oli muuten korkeatasoinen ja yleissivistävä, mikä tuli yllätyksenä amerikkalaisen high schoolin opetukseen ennakkoluuloisesti suhtautuvalle suomalaiselle. Vuodessa käytiin läpi kaikki oleelliset Euroopassa ja Lähi-idässä vaikuttaneet historialliset tapahtumat ja ideologiset ja taiteelliset suuntaukset, aika syvällisestikin. Esimerkkinä nyt vaikka heettiläinen kulttuuri, josta en muista kuulleeni sanaakaan koko suomalaisen peruskoulu- ja lukiohistoriani aikana! (Saatan edelleen vahingossa kutsua heettiläisiä hittiiteiksi juuri siksi, että olen oppinut kansan nimen englanniksi, sori siitä. Onneksi en joudu päivittäin keskusteluihin, joissa kansaa sivutaan.) Kurssi kattoi Rooman vaikutusvaltaisimmat keisarit ja mahtisuvut, arkkitehtuurin, kuvataiteen tyylisuunnat, filosofian suuntaukset jne. En ehkä ollut kaikkein tarkkaavaisin oppilas, mutta väitän silti, ettei eupooppalaisen kulttuurin perusteita ja muita pikkuasioita käsitelty erityisen tarkasti minun kouluaikanani Suomessa, tarkemmin Helsingissä, tai ainakaan niissä kouluissa, joita kävin.
Palasin siis Yhdysvalloista Suomeen monipuolisen eurooppalaisen sivistyspohjan kanssa –  kuka olisi uskonut? Kiitos opettajaherrat Stoner ja Quinn!
(Historiasta vastaavan Mr. Stonerin maneereihin kuului mustien ja rasvaisten ohimohiusten näpräily, jonka lopputuloksena päivittäisen kaksoistunnin lopussa hänen ohimoillaan yleensä törrötti kaksi sarvimaista muodostelmaa, pienet mustat pirunsarvet jotka – varsin ymmärrettävästi – herättivät meissä opiskelijoissa hilpeyttä päivästä toiseen.
Taiteista vastaava Mr. Quinn puolestaan tapasi tuijottaa eturivissä istuvan hyvin muodostuneen Michellen tissivakoon kertoessaan eksistentialismin edustajista filosofiassa ja kirjallisuudessa. Minä en takarivistä moista huomannut, enkä tiedä oliko tottakaan, vai oliko kyseessä vain lukioikäisille välttämätön auktoriteettia vastaan kohdistuva pilkka, mutta luokkakaverit näin väittivät. Mr. Stoner muuten änkytti, mutta sitä luokka oli liian hienotunteinen pilkkaamaan, jota pidin varsin hienona asenteena.)

Kokonaan en Don Quijotea jaksanut siis silloin 18-vuotiaana lukea, enkä ole sittemmin korjannut epäkohtaa. Don Quijote oli nimittäin melkoisen tylsä. Luin ensimmäisen osan sisulla ja aloitin toisen nähdäkseni, ”tapahtuuko” kirjassa ylipäänsä jotain, tulin siihen tuloksen, että eipä ihmeitä, ja lopulta luovutin. En siis tiedä miten tarina loppuu. Siltä tiedolta en toki ole välttynyt, että don Quijote kuolee.
Olen kuullut että Monty Python -mies Terry Gilliam on elvyttämässä kiville karahtanutta elämää suurempaa leffaprojektiaan mielevästä manchalaisesta ritarista, joten ehkä vielä joskus voin katsoa tarinan lopun valkokankaalta.
Cervantes on kuulemma kirjoittanut muutakin, mutta hänen muusta tuotannostaan minä, kuten harva muukaan, tietää sen enempää. Se on kuitenkin ymmärtääkseni laajempi kuin uskoisi. Menen piakkoin tästä vaihteeksi käymään Madridissa, ja tällä kertaa ajattelin ihan pistäytyä katsomassa ervantesin hautaa, kun kuitenkin siinä kulmilla huitelen. Ehkä opinkin jotain. Cervantesin jäännökset löydettiin tässä joku vuosi sitten ja haudattiin uudelleen samaan luostariin, mistä ne löydettiinkin ja hänen tomumajakseen varmistettiin ja uudelleen haudattiin noin vuosi sitten. Paikka on ihan Madridin keskustassa, naapurustossa jossa viihdyn, ja olen kävellyt sen ohi monesti. Kun jäännöksiä tutkittiin, luostariin ei päässyt, eli ihan pelkkää saamattomuutta asiasta ei voi syyttää.

Muistatteko toisen (Monty Python mainittu edellä) brittiläisen komediataiteen helmen, The Fast Shown (Ruuvit löysällä)? Siinä oli sketsi, jossa vaimo on lähettänyt miehensä milloin millekin kauppa-asialle, ja miehen palattua kysyy, että ”kulta, muistitko tuoda kurkkua/roudarinteippiä” tms. ja mies vastaa, että ”Vielä parempaa, toin lehmän nuolukiven ja vatupassin”. Sketsi muistuttaa tyyliä, jolla olen yrittänyt tutustua muuta kautta espanjalaiseen kulttuuriin, todettuani don Quijoten liian raskaaksi.
Luisuin toiseen ääripäähän.

Nyt on tullut selväksi, että olen brittihuumorin ystävä ja katselen mieluummin Fast Showta kuin luen Cervantesia ja arvostan tv-ohjelmien sloganeita.
Voin siis vapautuneesti tunnustaa minkä sortin lähteistä olen aloittanut – tai syventänyt, en ole varma kummasta on kysymys, tutustumisen Espanjan kulttuuriin.
image

Luin viime kesänä espanjalaisen romaanin, joka alitti kaikki olemattomat odotukseni.
Olin pyrkinyt löytämään kevyen romaanin, jossa on helppoa kieltä ja vanhalle ihmiselle tarpeeksi iso fontti ja löysin sellaisen Koffin puiston pop-up-kirpparilta. Luin sitä alleviivaten sanontoja ja muita puhekielen ilmaisuja, joita voisin omaksua omaan varastooni.
Vasta ystävättären kanssa mattopyykillä kuvaillessani ääneen kirjan tapahtumia, tiedostin miten alkeellista romaania olin lukenut. Päähenkilö oli nunna. Eikä mikä tahansa nunna, vaan abbedissa! joka on luonnollisesti nuori, oletettavasti kauniskin, ja joka syystä, joka jotenkin liittyvät luostariin ja jota en enää muista – ja joka ei ole mitenkään oleellinen koska palvelee lähinnä romantillisen juonen kehittelyn tarpeita – menee vierailulle paikallisen pohatan ja maanomistajan luo, ja toistaa näitä vierailuja sitten kunnes tapahtuu jonkinasteinen lähentyminen tai ehkä jopa rakastuminen. Jossain vaiheessa paikallinen rosvopäällikkö ryöstää nunnan vuoristoon, koska tarvitsee hänen välskärintaitojaan jne. Seksiä tarina ei sisällä, vaikka tyyli antoi sitä odottaa, jonkinsorttisen aiheeseen liittyvän vihjeen kyllä, jonka mahdollisia implisiittisesti sisältyviä hienouksia ei minun kielitaidollani voi ymmärtää.
Lopun (anti)kliimaksissa mummoikäinen nunna vierailee perustamassaan luostarisairaalassa ja muistelee nuoruuttaan ja edesmennyttä hidalgoa.
Takakannessa mainostetaan, miten romaani edustaa kyseisen kirjailijan tuotannon huippua, ellei peräti ole se.
Kuten tämän tyyppinen kirjallisuus usein, tämäkin sisälsi paljon dialogia. Käyttökelpoisia espanjan kielen sanoja ja sanontoja löytyi useita. En ole kuitenkaan vielä pystynyt palaamaan kirjaan ottaakseni ylös ja opetellakseni alleviivaamani kohdat, vaikka se olisi ainoa hyöty, jonka teoriassa voisin saada romaanin lukemiseen käyttämästäni ajasta. Romaanin nimi oli El año de diluvio (Tulvavuosi). Niin, unohdin sanoa, että kirjassa tosiaan sataa ja tulvii ja maaseudulla sijaitsevan nunnaluostarin sairaala on sen takia remontoitava sun muuta.

Nunnakirja tuli mieleeni lukiessani taas yhden espanjalaisen romaanin.
Kontulan kirjaston valikoimissa ei enää ole kirjallisuutta kovin monella ulkomaan kielellä, joten onnekseni vahingossa huomasin Itiksen kirjastossa pienen espanjankielisen hyllyosaston, jota aion hyödyntää vastakin, mikäli se siellä säilyy. Lainasin muutaman, ja aloitin kevyimmän ja helpoimman näköisestä, nimeltään Masculino singular, jonka voi jokainen suomentaa itse useassakin merkityksessä. Kanteen on kuvattu nainen tangoissa vyötäröstä alaspäin. Siitä olisi jo pitänyt osata päätellä, mitä tuleman pitää: Tarina kertoo luomisvaiheen alhoon vaipuneesta madridilaisesta roskakirjailijasta, jonka vaimokin lähti kävelemään, ja näpsäkästä, sopivan seksihullusta tv-juontajasta, joka ihastuu kirjailijaan romaanin liepeen valokuvan perusteella (in your dreams, herra Kirjailija!).
Toisin kuin nunnakertomuksessa, tässä on seksiäkin, säännöllisesti kalkyloiduin, muistinvaraisesti arvioiden noin 30 sivun välein. Senkin alueen sanasto siis karttui ja sitähän voi aina toivoa tarvitsevansa tulevaisuudessa.
Tarina päättyy siihen, että vaimo on palannut ja sekä vaimo että rakastajatar ovat sulassa sovussa synnytyssairaalassa samaan aikaan puristamassa jälkikasvua kirjailijanpaskiaiselle, joka siirtyi muistaakseni käsikirjoittajaksi. Vai olikohan se sittenkin päähenkilön homokaveri (joka tottakai oli ihastunut päähenkilöömme), joka alkoi tuottajaksi ja kirjailija julkaisikin menestysteoksen? En edes muista, koska asialla ei ole mitään väliä! Kirja oli surkea.

Pohtiessani tämän viimeisen lukemani espanjankielisen romaanin huonoutta mietin, voiko tämä olla sattumaa.
En usko. Tulin siihen tulokseen, että espanjan kielialue on vaan niin valtavan suuri, että espanjaksi voi julkaista ihan mitä höttöä tahansa ja aina sille joku lukija löytyy.

Välillä yritin aloittaa madridilaisen huonotuulisen divarinpitäjän suosituksesta ostamaani ohutta ja siksi helposti lähestyttävältä vaikuttavaa teosta Platero ja minä. Se on ymmärtääkseni jonkinasteinen klassikko. Överin sentimentaalisia runoja koirasta. Ei iske. Annoin periksi. En sitä paitsi ymmärrä useimmista runoista mitään muutenkaan, olen ilmeisesti liian kärsimätön ja proosallinen. Ja kranttu. Jos luen tai kuulen maailmankirjallisuuden huippuluokkaa olevan runon, ymmärrän kyllä sen hienouden, vaikka osa nyansseista jääkin aina avautumatta aiheeseen huonosti perehtyneelle.
Minulla on myös muutama muu, toivoakseni laadukkaampi teos lainassa, ostettuna ja jonossa. On lisää runoja ja novelleja, yksi dekkari jota olen aloittanut, joka kertoo munkkiluostarissa (taas luostari! Miljöö on katolisessa Espanjassa ilmeisen tyrkyllä.) itsemurhan tekevästä munkista ja miten sitä ei saa kutsua itsemurhaksi, jos se edes sitä on… (Olen hyvin alussa tässä.)
Munkkikirjan nimi kääntyisi suomeksi virren Oi, Herra luoksein jää jo ilta on -fraasiksi ja se vaikuttaa paremmalta kuin toinen aloittamani scifi-vaikutteinen tarina naisesta, jonka edesmennyt tiedemies-isä toimitetaan hänelle postipakettina kuoltuaan. Isä on luonut itsestään jonkinlaisen tekoäly-meets-ihmisaivot henkisen osittain ympäristöön reagoivan robotin, joka toimii niin kauan kuin akku kestää tms. … en usko palaavani tähän jälkimmäiseen romaaniin enää, luostarijuttuun ehkä.

Parempaa kirjallisuutta on ollut tässä reilun vuoden aikana lukemani 4-5 espanjan kielioppia. Kaksi suomenkielistä, yksi englannin-, yksi ruotsin- ja yksi espanjankielinen. Espanjankielinen kielioppi on siitä hyvä, että se sisältää tehtäviä ratkaisuineen, mutta en voi olla nipottamatta pedagogisesta epäkohdasta, jonka olen huomannut espanjalaisessa (espanjan)kielen opetuksessa:
Sekä minun espanjan kielen kieliopissani että nettisivustoilla, joita seuraan kieltä opetellakseni, on tapana poikkeuksetta antaa varoittavia esimerkkejä. Jokikisen kielioppisäännön, tavan ja poikkeuksen yhteydessä, kerrotaan miten EI pidä sanoa. Siis että: ” käytössä tässä on yhteydessä artikkeli X, ei siis Y. Älä siis sano/kirjoita Y, vaan sano/kirjoita X!”
Miksi? Mitä järkeä! Miksi kertoa väärä tapa sille, joka ei ole sitä käyttänyt tai vahvistaa väärää tapaa toistamalla se sille, joka on käyttänyt!
EI minkään kielen opetuksessa ei kannata sanoa väärin edes esimerkin vuoksi, lause jää mieleen, ja todennäköisemmin juuri siinä väärässä muodossa, jota pitäisi välttää. En näe mitään syytä opetella vääriä muotoja, artikkeleita, taivutuksia esimerkin vuoksi. Virheet osaa jokainen keksiä itsekin, ja ne voi sitten korjata siinä tilanteessa, oikea tapa on se mikä tulee paukuttaa opiskelijan kalloon ja jonka tulee jäädä hänen mieleensä.
No niin, kielioppi ei ole viihteeksi kai tarkoitettukaan.
Viihdettä mitä suuremmassa määrin ovat Teeman esittämät espanjalaiset tv-sarjat.

Gran hotelia aloin katsoa opetellakseni espanjaa. Samasta syystä sitä katsoi moni muukin. Sarja kertoo luokkarajat ylittävästä rakkausesta kadonnutta sisartaan etsivän palvelijan ja hotellin perijättären välillä, teennäisellä dekkarijuonella höystettynä. Miespääosan ainoa tarkoitus oli olla komea, mutta valitettavasti hän oli pökkelö ja vivahteeton, ja täysin vailla persoonallisuutta. Joka tapauksessa hän esiintyi sarjassa usein ilman paitaa, melko köykäisin perustein. Onneksi naispääosassa oli säihkettä, kauneutta ja osaamista. Sarja vaikutti huonolta, toisinaan farssin puolelle eksyvältä kopiolta Downtown Abbeystä ja sitä katsoessani lähinnä heräsi kysymys, missä välissä Gran Hotelin palvelijat tekivät palvelijanhommiaan kun kaikki aika näytti menevän riiusteluun ja erilaisiin Pikku kakkosen Ransu-koiran etsiväpartion tyyliin toteutettuihin salapoliisihankeisiin.

Velvetissä taas on pökkelö naispääosassa, vaikka ei ole roolikaan kaksinen. Sarja kertoo muotitalon tapahtumista ja henkilökunnasta ja sisältää tietenkin elämää suuremman rakkaustarinan tai pari.
Velvetin miespääosa, Alberto, on hiukan verevämpi. Näin lehtijutun, joka kertoi että  näyttelijä oli valittu espanjan seksikkäimmäksi mieheksi, mitä itse en kyllä allekirjoita. Onneksi sarjan kieli on käyttökelpoisempaa kuin Gran Hotelin, erityisesti parisuhdesanastoni on karttunut valtavasti sitä seuratessa. Vahinko, ettei enää ole espanjankielistä parisuhdetta jossa osaamistani hyödyntää.
Sarjassa on epäonnistunut musiikkiratkaisu. Siinä käytetään epäuskottavasti 50-luvun amerikkalaisia hittejä, joista kukaan Espanjassa ei ollut takuulla kuullut 50-luvulla, ja harva olisi vieläkään ilman sarjaa!
Ärsyynnyin valtavasti kun miespääosan umpiespanjalaista sisarta esittävä nainen ei selvästikään osannut espanjaa,  vaan mongersi aivan ihmeellisesti ja puhui kerta kaikkiaan huonommin kuin minä! Kielitaidon puute olisi ollut ihan helppo kirjoittaa sarjaan, mutta ei sitä mitenkään selitetty. Googlasin sitten pottuillessani espanjarajoitteisen näyttelijättären. ja hän oli toden totta niinkin kaukaa ulkomailta kuin Italiasta! Ihmettelin, miten voi italialaiselle olla espanja noin vaikeaa, mutta ei se sitten loputtomiin ollutkaan, vaan noin kahdeksan jakson kuluttua italialaisblondi alkoi klaarata espanjan jo ihan uskottavasti ja kehittyi jakso jaksolta.
Velvetin kunniaksi sarjassa on varsin mainioita, hyvin roolitettuja sivuhenkilöitä, etunenässä sisaruspari Clara ja Rita ja heidän poikaystävänsä Mateo ja Pedro, joihin kaikkiin kerrassaan kiinnyin niin, että olin jopa vähän pahoillani kun sarja päättyi ja sen tilalle tuli…

Ommelten välinen aika (on siinä kanssa sarjalla nimi! Mutta alkuperäinen nimi on melko lailla sama, eli siis tasan yhtä huono espanjaksi, joten menköön.)
Sarja kertoo kelvottoman, oksettavan imelänkomean hunsvotin följyssä Marokkoon joutuvasta ompelijattaresta. Koska sarja on alkuvaiheessa, en vielä tiedä minne pimu vielä Marokosta päätyy, mutta en varsinaisesti pidättele hengitystäni odottaen seuraavaa käännettä.
Sarja on olevinaan laadukkaampi kuin kaksi edellä mainitsemaani, mutta en katsoisi sitäkään, ellei siinä puhuttaisi espanjaa. Sarjassa on brittinainen, joka puhuu espanjaa, mutta hänen repliikkeihinsä on siroteltu (eksotiikan ja ”uskottavuuden” lisäämiseksi) englanninkielisiä lauseita, järjestään siroteltu vääriin kohtiin. Nainen, nimeltään Rosalinda Fox, sanoo englanniksi kaikkein yksinkertaisimmat asiat, samalla kuitenkin halliten kaikki espanjan subjunktiivin aikamuodot miettimättä ja hyvin monimutkaiset lauserakenteet takeltelematta. Se nyt vaan ei mene niin, mutta harva espanjalainen sen tietää, eivät käsikirjoittajatkaan.
Sarjaa ”piristämään” on kirjoitettu reteä majatalon/asuntolanpitäjä, jonka näyttelijättärelle on sanottu, että ”näyttele railakasta kansannaista”. Sen hän todella tekee. Tulos on vaivaannuttava.
[Kiitos silti Yle, taas kerran, ja tällä kertaa espanjalaisten ohjelmiston hankkimisesta! Ei ole teidän vikanne, että espanjalainen tv-ohjelma on aika kamalaa. Ylen ansiosta Suomessa voi ihan perinteisesti tv-ruudulta ohjelmia kaiken maailman eri kielillä. Viime vuonna tuli jopa marinkielinen ohjelma, niin onhan sellainen mahdollisuus aivan törkeätä hemmottelua, vaikken todellakaan tätä mahdollisuutta jaksanut viittä minuuttia pitempään hyödyntää.]

Rajoitan pintapuolisen ja subjektiivisen kuvaukseni espanjalaisen populaarin kulttuurin minulle ”etänä” aiheuttamista shokkitilanteista näihin kahteen tonkaisuun kirjallisuuden ja tv-ohjelmien parissa.
En mene muihin kotisohvalla mahdollisiin kulttuurierojen tutkimisen mahdollisuuksiin, kuten lehdistöön, ”huumoriin”, tai pop-musiikkiin, joista jälkimmäinen on ihan oma, äärimmäisen puuduttava ja raskas lajinsa. Yksitoikkoinen siirappi-balladi, josta puuttuu venäläistyyppinen melankolia ja aito ahdistus tai näennäinenkin syvyys hallitsee useimpia Espanjan radiokanavia. Onneksi maasta löytyy esimerkiksi useita flamenco- ja lattarimusiikki-kanavia, joita voi kuunnella jos perus-teollisuus-nyyhky musa ahdistaa tai suututtaa.
Tiedän varsin hyvin, että on osa-alueita missä Espanja on maailman huippua, samoin kuin että maasta löytyy lahjakkaita poikkeusyksilöitä useilla aloilla.

Sen olen oppinut, että jos ilman minkäänlaista taustatyötä, uhkarohkeasti, nuorisokielellä ”randomina” tarttuu sattumanvaraisesti johonkin espanjalaisen kulttuurin tuottamaan kulttuuriseen käyttö-esineeseen (kirja, cd-levy, muu tallenne), ottaa valtavan riskin, että se osoittautuu pettymykseksi.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s