Sodankylä ilman Seita-baaria ja Peter von Baghia

Palasin Sodankylästä varhain maanantaiaamuna. Nyt, torstaina, alan hiljalleen päästä univeloista niin, että kykenen raportoimaan.
Olen ollut menossa Sodankylän filmifestareille lukiosta saakka. Sodankylässä on tullut käytyä kesälläkin, muttei festarien aikaan. Nyt pääsin, kun sain lapselle valvojan ja vinkin edukkaasta kyydistä stadilaisten ituhippien bussissa.

Harmittaa, etten ehtinyt Peter von Baghin aikana. Törmäsin keväällä Petterin elämäkertaan (Muisteja, Like 2014) kirjastossa ja lukaisin sen, vaikkei ehkä olisi kannattanut. Elokuva samasta aiheesta oli parempi, samoin kuin kaikki hänen tekemänsä tv-ohjelmat ja elokuvakirjat, radio-ohjelmista puhumattakaan!

Lähdin ensisijaisesti todistamaan, vieläkö festivaalien päävieraassa Carlos Saurassa henki pihisee, ja varsin voimallisesti vaikutti pihisevän.
Oma suhteeni Sauraan alkoi joko Carmenista (1983) tai Korppi sylissä (1976) -elokuvasta. Molempia esitettiin Sodankylässä.  Sauran tuotanto on pitkä. Hän itse kertoi ohjanneensa nelisenkymmentä elokuvaa. Olen nähnyt niistä vain murto-osan, enkä kaikista edes pitänyt.
Oli hämmentävää tavata monta ihmistä, jotka eivät olleet kuulleetkaan Carlos Saurasta, saatikka nähneet hänen elokuviaan! Tein hartiavoimin PR-työtä Sauran hyväksi.

Korppi sylissä näytettiin Sodankylässä monta kertaa, mikä ehkä oli vähän turhaa, sillä vaikka se varmaankin on hänen paras elokuvansa, se on pyörinyt leffakerhoissa ja on tullut tv:stäkin viime vuosina useasti. Jätin sen siis tällä kertaa väliin, kuten muutkin jo näkemäni elokuvat paria lukuun ottamatta.
Elokuvan oudosta nimestä sen verran, että sen suomenkielinen versio edustaa perinteistä älytöntä, joskin omalaatuisuudessaan hurmaavaa elokuvien nimeämistä: espanjankielinen nimi Cría cuervos viittaa sanontaan cría cuervos y te sacaran los ojos, eli suunnilleen että ruoki korppeja, niin nokkivat sulta silmät.
Korppi tai varis ei tässä yhteydessä tarkoita suomeksi mitään, ja parempi olisi elokuvan tarinaakin ajatellen ollut antaa nimeksi jotain kiittämättömyydestä maailman palkkana, käenpojista, kyystä povella tai sinne suuntaan.  Oltaisi samalla säästytty Tuula Amberlan esittämältä biisiltä, jossa laulettiin käsittämättömästi korpista, jolla ei ole mitään tekemistä a) elokuvan tai b) Jeannetten Porque te vas -hitin kanssa, ja jatkettu turvallisesti kuuntelemalla Merja Rantamäen honottaen rauhallisessa tempossa esittämää versiota Veit sydämen. Nimi on parempi ja suomenkielinen teksti (Junnu Vainion) alkuperäistä lähempänä.

Carmenia en ole nähnyt ilmestymisvuoden jälkeen, joten sen menin katsomaan suoraan 14 tuunnin bussimatkan jälkeen perjantain klo 01 näytökseen Lapinsuussa. Elokuva oli edelleen hyvä, mutta kopio oli rikollisen huono. Ääniraidasta ei saanut mitään selvää! Etenkin puhe kärsi. Onneksi oli edes synkassa kuvan kanssa.
Kuva ei ollut pelkästään rakeinen, sumea ja läiskikäs, vaan täynnä viiltoja, jotka näyttivät siltä kuin Freddie Kruger olisi antanut turpaan filmikeloille. Kopiota ei pitäisi enää näyttää.
Kun (hyvän) elokuvan näkee useampaan kertaan, siitä yleensä löytää uusia yksityiskohtia, parhaassa tapauksessa yhä uusia näkökulmia.
Minä en muistanut ollenkaan, että Carmen oli naimisissa ja että mies vapautui vankilasta kertomuksen puolivälissä. En käsitä, miten sen olin voinut unohtaa, koska elokuvan paras tanssikohtaushan on hänen, Juanin (Juan Antonio Jimenez) ja Josén (Antonio Gades) välillä! No, on tupakkatehdaskohtauskin ihan hyvä, mutta jotenkin ilmeinen.
Carmen, Laura del Sol, ei ole yhtä hyvä tanssija kuin leffan pääukot, mutta roolitusratkaisu on hyvä, koska Carmenin on tärkeämpää olla himottava. Cristina Hoyos sen sijaan on törkeän hyvä tanssija.
Mainittakoon, etten siis tiedä flamencosta juuri mitään ja olen kaukana asiantuntijasta, joten kanssani saa olla vapaasti eri mieltä tässä, kuten muissakin asioissa.
Veren häät (1981) -elokuvan pääparina muuten tanssivat samat Jimenez ja Hoyos, ja kolmantena pyöränä (tai miten sen ottaa) Gades. Sekin pyöri Sodiksessa.

IMG_20170618_113025.jpg
Lapinsuun vessanovet.

Sauralta näytettiin myös Elisa -elämäni (1977). En mennyt katsomaan, kerta riittää.
Jos Serkkuni Angelica olisi pyörinyt, sen olisin katsonut uudestaan. Sauralle itselleen tärkeää elokuvaa Goya (1999) ei Sodiksessa nähty. Jos olisi nähty, veikkaan nimimerkillä Kokemusta on, että katsomosta olisi kulunut aika paljon kuorsausta. Samasta syystä jätin väliin Iberian.
Flamencon (1995) sen sijaan kävin katsomassa, vaikken ollut varma, olenko sen nähnyt. Olin. Se palautui mieleen paidattoman Joaquín Cortésin kohdalla, mutta olihan elokuva yhä hyvä. Cortésia pidettiin johonkin maailmanaikaan jonkinlaisena flamencon toivona, koska hän yhdisti flamencoon ”radikaalisti” elementtejä muista tanssilajeista, mutta en tiedä, miten hän on lupauksen lunastanut, tai onko. Sanottakoon, että Joaquínin soolo herätti paikoitellen häiritseviä mielleyhtymiä rivitanssin lähettiläs Michael Flatleyyn.  Elokuvassa luksusta olivat suomenkieliset käännökset lauluista! Kaukana on se päivä, että tulen saamaan selvää flamencolaulun sanoista, mikäli ylipäänsä koskaan koittaa! Suomennos tosin osoitti, että eipä taida olla väliäkään.

Saura on tehnyt muuten myös elokuvat ainakin sevillanasista, tangosta ja uusimpana jotasta. Näin jotaa toukokuussa Madridin San Isidro -juhlissa ja se näytti kovin hauskalta ja huomattavasti kiinnostavammalta kuin toinen perinnetanssi, sottiisi. Jota [jota] jota [hota] tai muut tanssit kiinnostavat, niin voi suositella. Mielestäni Saura ymmärtää tanssia ja sen visuaalisuutta niin hyvin, että se välittyy helposti aiheeseen perehtymättömällekin katsojalle. (Toisin kuin kuvataide. Guernica-aiheista elokuvaa odotellessa. Siitä Saura kertoi haaveilevansa ja Picassohan avautuu sata kertaa helpommin kuin Goya.)

Näin myös ¡Ay, Carmelan! (1990, nimiroolissa monelle tuttu Carmen Maura). Se käsittelee sotaa, ja ehkä siksi yllätti positiivisesti huumorillaan, joka ei varsinaisesti leimaa Sauran tuotantoa. Elokuva ei silti kiilannut kärkeen Saura-listallani.

Huumoria Saura pyrki viljelemään aamukeskustelussa. Joitakin se tuntui miellyttävän, itselleni vitsien taso ei ollut riittävän korkea.
Sauran näkeminen aamulla keskustelussa klo 10 oli ainoa ennakkoon asettamani ja ehdoton tavoite koko festivaaleilla. Kävi kuitenkin niin, että heräsin kello 10:04 parin kilometrin päässä koulusta, jossa tilaisuus pidettiin.
En ollut herännyt hälytykseen, eikä ilmeisesti kukaan muukaan lähiympäristössä. Tiesin, että keskustelut tulevat täyteen ja on aivan turha yrittää, mutta puin kuitenkin kiroillen farkut jalkaan ja lähdin kiitämään, ollen kello 10:15 koululla kuulemassa mitä odotinkin, ettei sisään mahdu. Haastattelu tuli kuitenkin kaiuttimista, joten jäin seuraamaan tilannetta parinkymmenen muun kanssa. Vartin päästä joku lähti salista ja rynnin sisään ennen kun ovenvartija oli lopettanut lauseensa siitä, että joku mahtuu sisään.
Jouduin lattiapaikalle, joka oli polvi-selkä-olkapäärajoitteiselle koettelemus, jonka kestin hammasta purren. Saura puhui rakkaudestaan valokuvaan (kulki Sodiksessakin joka paikkaan kamera kaulassaan), suhteestaan Buñueliin ja muutaman sanan siitä, millaista oli olla Chaplinin vävy. (Pientä alkukankeutta appiukon ja tulevan vävyn suhteessa oli, koska Chaplin uskoi juorupalstalta löytämäänsä mainintaan Saurasta tunnettuna gigolona. Sittemmin tilanne rauhoittui.) Hauska yksityiskohta keromuksessa oli se, että Chaplin kuulemma katsoi mielellään vanhoja elokuviaan nauraen näille hersyvästi. Omille vitseilleni nauravana ihmisenä ymmärrän Chaplinia hyvin: jos vitsi ei naurata edes itseä, miten sitten muita!

mde

Saura ei osannut puhua mikkiin, joten vaikka olin lähellä, en kuullut hänen sanojaan kunnolla ja olin pitkälti tulkin varassa. Tulkki oli onneksi tottuneempi mikin käyttäjä, mutta meni vähän liikaa mukaan Sauran vitseihin yllyttäen häntä turhaan. Sodankylässä jos missä leffafriikki yleisö ymmärtäisi diipinpääkin shittiä, mutta Saura sensuroi itseään aina, kun alkoi mennä liian syvälliseksi, vaikeaksi tai ”filosofiseksi”(hänen omat sanansa) eli kiinnostavaksi. Harmi.
Jälkikäteen sain tietää, että don Carlos oli puhunut astetta kiinnostavampia leffojensa näytöksissä, mutta kävin katsomassa vain ilta- ja yönäytöksiä, jolloin vanhat herrat, madridilaisetkin, ovat jo nukkumassa. (Saura on lähtöisin Aragoniasta, mutta asuu Madridissa.)

Kiinnostavin elokuva ja kokemus oli Akinin Taivaan reunalla (taas tyhmä nimi, jota ei voi muistaa) vuodelta 2007. Ihmisiä, joiden tarinat risteilevät linjalla Istambul-Bremen teemana terrorismi, pakolaisuus ja anteeksianto. Menin katsomaan sen tietämättä elokuvasta muuta, kuin että useampi jo sen nähnyt sitä suositteli ja sen merkkasi kajalkynällä ohjelmakarttaani leirintäalueen suihkussa tapaamani mukava nainen. En kerro juonta, jos sen joku aikoo nähdä. Sanonpa vain, että oli erittäin tunteisiin vetoava olematta pätkääkään siirappinen. KatarttIsen vankilakohtauksen aikana 60 % salista itki vuolaasti, ja 40 % yritti olla itkemättä. Edessäni istuva mies joutui ottamaan silmälasinsa pois nähdäkseen jotain kyyneliltään.
Minä en yrittänytkään taistella vastaan, vaan annoin palaa surutta.
Lisää itkin (ja tällä kertaa jo vähän nolotti kun valotkin olivat päällä) kun Hanna Schygulla tuli näytöksen jälkeen puhumaan ja vihdoin tunnistin hänet. Periaatteessa tiesin, että hänellä on elokuvassa rooli, mutta olin unohtanut sen, enkä tunnistanut meikitöntä ja arkista saksalaismummoa 80-luvun Fassbinderin hehkeäksi portoksi! Hän oli kamalan sympaattinen ja puhui kelvollista englantia. Vierailu jäi valitettavan lyhyeksi, koska seuraava näytös pukkasi päälle.

dav

Muista leffoista näin ainakin Almodovarin Salaisuuteni kukan, jota en ollut aiemmin nähnyt ja joka oli melko yhdentekevä raina päätellen siitä, etten muista siitä enää mitään.

Öiseen Rollari-karaokeen Let´s spend the night together löysin hauskaa suomalais-kanadalaista seuraa ruokateltasta, vaikka itse shöy jätti toivomisen varaa. Olavi Uusivirta, joka on hurmaava ja josta noin muuten kovasti tykkään, oli väärä valinta karaoke-isäntä/esilaulajaksi. Olavi veti melko järjestelmällisesti kaikki biisit väärässä sävellajissa. En usko hänen edes kuunnelleen kappaleita ennen ”keikkaa”. (Siinä on muuten ilman musiikkikoulutusta aika vaikea osua itsekään oikeaan nuottiin kun joku vetää kovaa pieleen. Mick Jaggerin laulu ei kuulunut, joten hänestäkään ei ollut apua.)
Yleisö teki omat johtopäätöksensä ja keskittyi tanssimiseen valkokankaan edessä olevalla pienellä lattialla. Menihän se tietysti niinkin.

mde

Paula Vesalan keikkaa kävin tsekkaamassa Hotelli Sodankylässä. Sain paikallisilta vihjeen varmistaa sisäänpääsy käymällä ostamassa lipun etukäteen. Samalla reissulla kuuntelin muutaman biisin Marko Haaviston Poutahaukat- pumppua ennen välileffaa. Molemmat olivat hyviä.

Leffaraati (kuva alla) oli ihan viihdyttävä. Sen veti Ville Virtanen ja valtaosalla raatilaisilla oli kiinnostavaa sanottavaa. Avosteltavana oli eri tasoisia 70-luvun itäblokin lyhäreitä.

IMG_20170618_142235.jpg

Harmittamaan jäi vain Mifune: The Last Samurai -dokkarin menettäminen. En ollut vielä/enää paikkakunnalla sen esityksiä varten. Toshiro Mifune kun on näyttelijä, jonka rooleissa kiteytyy miesihanteeni karski länkkäri, ja Kurosawan leffat ainoa asia, jonka japanilaisesta kulttuurista olen ymmärtänyt – tai halunnut ymmärtää.

Välillä, kun ei ollut huippukiinnostavia leffoja, yritin optimistisesti vetäytyä siestalle ja ottaa päikkärit pysyäkseni hereillä sitten kiinnostavimmissa leffoissa.
Halusin mennä esimerkiksi perjantain mykkäleffakonsaan, Suuren oopperan kummitus feat. Avanti, mutta olin myöhässä lipputiskillä, näytös oli täynnä, enkä jaksanut enää raahautua kokeilemaan onneani näytöksen alkaessa.
VIRHE! Opin sen, minkä jo olen tiennytkin, mutten kovapäisenä uskonut. että minun on ihan turha yrittää nukkua päivällä. Ei siitä mitään tule kuitenkaan.
Luultavasti menen Sodikseen vastaisuudessakin, mutta muutan strategiaani ja menen päiväuniaikaankin leffaan. Jos nukahdan, niin sitten nukahdan. Tuskin olen ainoa. Meininki on sitä rento ja pahempaakin on siellä nähty.

Turismitrivia

Vegaanisafka ja muut pahanmakuiset ruuat olivat rantautuneet Sodankylään.
Sunnuntai oli vielä ihan täysi päivä ohjelmiston suhteen, mutta etelästä tuleet sushi- tofukojut olivat liuenneet paikkakunnalta jo puoliltapäivin.

Pakolliset keskiyön auringosta: Koska olen viettänyt kaikki lapsuuteni kesät Lapissa, en osaa pitää sitä ihmeellisenä, mutta tottumista se vaati minultakin. Aina leffasta tullessa ajattelin automaattisesti, että ”siellä onkin jo pimeä”, niin kuin etelässä leffasta tullessa on. Pian muistin pitää aurinkolasit mukana kellon ympäri.
Kaikki eivät tulleet toimeen valon kanssa ja meinivät sekaisin.

Leitintäalue on siisti ja hyvä. Patjamajoitukset ok. Festareiden sivut ovat hyvät ja siellä on paljon vinkkejä yöpymisistä ja matkoista.

Ruoka on kallista ja annokset pieniä. Pahin rip-off on koulun edessä oleva pääpaikka, jota suosittelen välttämään mahdollisuuksien mukaan.

Ihmiset alkavat helpposti juttusille ja olikin ihan parasta saada jutella elokuvista toisten, enneltaan tuntemattomien hullujen kanssa.

Kelit suosivat. Vähän sateli välillä, mutta pääsääntöisesti oli aurinkoista, eikä kovin kylmäkään. Päivisin oli ulkona jopa lämmin, leffojen esityspaikoissa kuuma. Kylmän ja kuivan kevään ansioista sääskiä ei näkynyt.
Toisinkin on ollut, tiesivät konkarit. Eli sattui ihan hyvä kesä aloittaa.

IMG_20170618_011536.jpg

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s